Pariisi kuuluu Berliinin, Amsterdamin ja parin muun ohella niihin harvoihin kaupunkeihin, joissa en kyllästy vierailemaan noin kymmenen kerran jälkeenkään. Vaikka rakastankin yksin matkustamista, on aina välillä hauska olla liikkeellä samanmielisen seuralaisen kanssa. Niinpä rakkaan ystäväni Erjan kanssa Pariisissa viettämästäni viime viikonlopusta ei puuttunut puolihysteerisiä naurukohtauksia ja kuolemattomia lausahduksia.
Vaikka Erja lensi Pariisiin Suomesta ja minä Marseillesta, onnistuimme sovittamaan aikataulumme yhteen niin mainiosti, että saavuimme ja lähdimme lähes samalla kellonlyömällä. Emme olleet tavanneet lokakuun jälkeen, joten torstai-illan ruuhkien takia pitkäksi venähtänyt taksimatka vuokraamallemme asunnolle vilahti nopeasti ohi kuulumisia vaihtaessa. Perille päästyämme maltoin tuskin odottaa, että Erja kaivoi laukustaan kauan kaipaamani Suomi-tuliaiset:
Kun olimme asettuneet alustavasti taloksi, lähdimme etsimään lähikortteleista illallista. Olin valinnut meille mainion sijainnin vain kahden kadun päässä Saint Martinin kanavasta. Kanavan varrelta keksimmekin hieman tavanomaisesta poikkeavan ravintolan: Point Éphémère sijaitsee entisessä rakennustarvikevarastossa ja on eräänlainen ravintola-baari-näyttelytila-konserttisali-ateljee-hybridi. Torstai-iltana se oli tupaten täynnä enemmän tai vähemmän nuorta väkeä, mutta kohtuullisen odotuksen jälkeen mahduimme vihdoin katetulle terassille nauttimaan paikan henkeen sopivat erikoiset hampurilaisviritykset bataattiranskalaisineen ja röstiperunapihveineen. Tältä paikka näytti seuraavana aamuna päivänvalossa:
Kanavan vastarannalta löysimme peruspariisilaisen kahvilan aamiaisen nauttimiseen. Liekö kyseessä matkaväsymys vai mikä, mutta aamiaisemme keskeytyi muutamaan otteeseen hillitsemättömään naurukohtaukseen, fou rire, kuten paikallinen sanoisi. Syy oli niinkin vähäpätöinen kuin toteamuksen "tuore leipä voilla ja marmeladilla" muuttuminen muotoon "tuore leipä voilla ja margariinilla", johon minä heti kuvittelemaan voideltua patonginpalasta, jolle on levitetty voin päälle reilu kerros margariinia. Sana "astrologi" puolestaan vaihtui keskustelussamme yllättäen "astronautiksi", ja siitä vasta riemu repesi.
Ostimme viereiseltä Stalingradin metroasemalta kolmen päivän turistimetroliput ja vilahdimme sitten hetkessä Oopperalle. Kävelimme hiljalleen kohti Louvrea, vaikka emme sinne varsinaisesti aikoneetkaan, ja pysähdyimme virvokkeille Arts décoratifs -siiven ravintolaan.
Suora linja Carrousel du Louvrelta Concorde-aukion ja Champs-Elysées'n kautta Riemukaarelle ja La Défensen liikekortteliin:
Paussin jälkeen vaeltelimme pitkin jokirantaa kohti Eiffel-tornia ja minä vedin samalla Erjalle historiapainotteista kaupunkikierrosta unohtamatta Conciergerieta, Concorde-aukiolla seissyttä giljotiinia ja vuoden 1572 Pärttylinyön verilöylyä, kun Catherine de Médicis murhautti tuhansittain protestantteja.
Kävelyreittimme vei myös Suomen suurlähetystön ohi:
Eiffelin nurkalla hyppäsimme turistijokilaivaan väsymyksestä pilkkivien japanilaisten joukkoon ja kuulimme enimmäkseen samat asiat, jotka minä olin jo tullessamme selittänyt. Tunnin jokilaivareissun jälkeen harhailimme hetkisen Eiffelin alla, koska minä en muistanut, kummassa suunnassa lähin metroasema sijaitsi. Sinne lopulta löydettyämme totesimme, että voisi olla otollinen lounasaika (todellisuudessa kello oli jo yli kolme) ja hurautimme suosikkicrêpepaikkaani, Aux meilleures crêpes de Paris (rue du Fb Montmartre, Paris 9e) jonka jättiläismäisen kananmuna-fetacrêpen kokonaan syöminen ei onnistunut kummaltakaan.
Kävelemisestä väsyneinä palasimme kämpillemme naapurikaupunginosaan unohtamatta pistäytyä sitä ennen viereisessä Dia-halpakaupassa eväsostoksilla: mukaan lähti kaksi pulloa samppanjaa osuvan "kaksi yhden hinnalla" -tarjouksen ansiosta. Totesin sitä maistellessamme, kuinka hurja psykologinen vaikutus sen ostopaikalla oli; 26 euron arvoinen samppanja maistui "juomakelpoiselta", koska se oli ostettu halpakaupasta, mutta jos Alkosta olisi Suomessa löytynyt sama pullo samaan hintaan, olisin taatusti kehunut sen hinta-laatusuhteen maasta taivaisiin. Loikoilimme asunnon olohuoneen leveillä löhösohvilla samppanjalaseinemme ja minä huomautin jossain välissä, että olisipa kätevää, jos olisi pilli. Erja tietysti kuuli "pingviini" ja väsyneen seesteinen tunnelma repesi taas vaihteeksi hervottomaan nauruun.
Kevyiden virkistäytymisoperaatioiden jälkeen läksimme taas ulos, tällä kertaa illastamaan jälleen yhteen Pariisi-suosikkiini, Chartieriin (jonka olen aiemmin esitellyt tässä postauksessa). Meidät sijoitettiin kahden espanjalais-italialaisen herrasmiehen viereen, jotka ensi töikseen tarjosivat punaviinipullostaan meillekin ja yrittivät tehdä tuttavuutta. Olisin kyllä pystynyt jommalla kummalla latinokielellä selittämään, keitä olemme ja mistä tulemme, mutta en jostain syystä jaksanut, vaan hymyilin vain ja esitin ymmärtäväni ainoastaan ranskaa, jota miehet eivät puhuneet. Aina ei jaksa olla sosiaalinen kaikkien umpituntemattomien kanssa.
Perinteisen etana- ja kanaillallisen jälkeen kurkistimme läheiseen australialaisbaariin, jossa viivyimme tasan yhden drinkin ajan. Paikka oli pimeä, täynnä nuorisoa, hillitön tekno-elektro-whatever-möykkä esti kaiken keskustelun ja tunsin olevani todellakin aivan liian vanha moiseen. Koska eräässä toisessa baarissa, johon olisin ollut kiinnostunut tutustumaan, oli sinä iltana yksityistilaisuus, palasimme kiltisti kotiin nukkumaan. Taidan tosiaan olla saavuttanut iän, jossa pitää tärkeämpänä olla virkeä päivällä kuin yöllä.
Lauantaista tulikin sitten shoppailupäivä. Alkujaan halusin vain näyttää Erjalle Pariisin kaupungintalon ja kertoa karmaisevia tarinoita sen edessä entisellä Place de Grèvellä toimeenpannuista julmista teloituksista, mutta kun äkkäsin, että aivan kaupungintalon metroaseman edessä oli Bata-kenkäkauppa, oli sinne toki poikettava. Poistuin kaksi kenkälaatikkoa rikkaampana. Nautittuamme crêpe- ja rosélounaan Seinen varrella maleksimme kaikessa rauhassa kohti viereistä Notre Damea, jonne jätimme kuitenkin tällä kertaa menemättä.
Sellaisessa kirkossa, jonne joutuu jonottamaan pitemmän aikaa sisälle, ei ole tietoakaan rauhasta ja hiljentymisestä, joita ainakin minä kirkosta haen.
Sen sijaan ylitimme taas joen ja unohduimme paljon aiottua pidemmäksi ajaksi yhteen lempikirjakaupoistani. Shakespeare & Co. on käsite, jota ei voi ohittaa yhdelläkään Pariisin matkalla. Pari vuotta sitten siellä tapaamaani kissaa ei tällä kertaa näkynyt, mutta lattiasta kattoon ulottuvat kirjahyllyt ja -pinot olivat yhä entisensä. Suunnistin totta kai suoraan historiahyllyille, joilta valitsin mukaani keisarinna Eugénien sekä Désirée Claryn, Napoleonin ensirakkauden ja Ruotsin kuninkaallisen Bernadotte-suvun esiäidin, elämäkerrat.
Ostoksista väsähtäneinä päädyimme nauttimaan kuohuviinimartinit ja crème brûléet Printempsin tavaratalon kupolin alle. Ennätin ohimennen myös ottaa kuvan tästä rue La Fayetten ja Chaussée d'Antinin kulmassa olevasta muistokyltistä:
Tällä paikalla sijaitsi aikanaan Itävallan suurlähetystö, jossa Napoleonin ja Marie-Louisen avioliiton kunniaksi järjestetyissä tanssiaisissa syttyneessä tulipalossa kuoli oletettavasti kymmeniä aatelisia ja muita merkkihenkilöitä. Tarkkaa uhrien määrää ei koskaan saatu selville.
Illalla toteutin pitkäaikaisen haaveeni, kun menimme illalliselle Le Chansonnier -ravintolaan. Kuulin paikasta ensimmäisen kerran 2010, enkä saanut vinkkiä aivan keneltä tahansa, vaan itseltään Mireilleltä! Mireille on maininnut kyseisen ravintolan useammassakin haastattelussa ja ennen kaikkea em. vuoden Saksan-kiertueen konserttiohjelmassa. Jo silloin päätin, että tuonne jonain päivänä menen, mutta sopiva tilaisuus tuli vasta nyt. Le Chansonnier'sta tuli saman tien uusi vakiosoitteeni Pariisissa, niin herkullinen oli nauttimamme illallinen. Hinnatkin osoittautuivat sangen kohtuullisiksi, mitä ensi alkuun hieman epäilin; Mireillen suhteellisuudentaju (ja luottokortin kate) kun ei välttämättä aina ole täysin yhtenevä ns. tavallisen kuolevaisen kanssa. Tällä kertaa kuitenkin jopa yllätyin erinomaisesta hinta-laatusuhteesta.
Ravintolakeikka alkoi hupaisasti. Meillä ei ollut pöytävarausta, ja ennen sisälle astumista kurkistelimme varovasti ikkunoista sisälle ja tutkimme ruokalistaa. Sisään mennessämme meidät vastaanottanut Marie oli puhelimessa ja osoitti meille pöydän erittäin ystävällisesti ja hymyillen. Aperitiivit ja alkuruoat nautittuamme tuli joku vanhempi mies keräämään pois lautasemme, mutta koska istuin selkä häneen päin ja olin syventynyt keskusteluumme, en katsonut sen tarkemmin. Erja ihmetteli, miksi mies katseli minua niin pitkään ja kääntyi vielä ravintolasalin toiselta puoleltakin katsomaan. Kohautin olkapäitäni enkä kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, kunnes mies ilmestyi uudestaan pöytämme viereen, tällä kertaa kättelemään minua. "Tervetuloa, voi miten mukavaa, että tulitte! Minä näin kotoani teidän tulevan ja soitin heti Marielle, että Fifi on tulossa tänne!"
Olin hetkisen verran huuli pyöreänä, sillä olin ravintolassa ensimmäistä kertaa enkä tiennyt tuntevani paikan omistajaa Jean-Claudea, mutta sitten minulle valkeni, että meidän on täytynyt tavata jossain Mireille-yhteydessä. Jostain kumman syystä monet fanit muistavat minut paremmin kuin minä heidät. Olemme hyvin todennäköisesti tulleet esitellyiksi toisillemme, ehkä jutelleetkin, mutta en osannut tätä ennen yhdistää Jean-Claudea tähän ravintolaan. Rupattelimme mukavia ja JC lupasi kertoa minulta terveisiä soittaessaan seuraavana päivänä Mireillelle. Mariekin kertoi olleensa Tallinnan konsertissa puolitoista vuotta sitten, vaikka en häntäkään muistanut ennen tavanneeni. Aperitiivimme menivät talon laskuun ja kiittelimme vuolaasti mainiosta illallisesta. Vastedes käyn Chansonnier'ssa aina Pariisissa ollessani.
Ruoan jälkeen päätimme vielä lähteä katsomaan hämärän aikaan tasatunnein vilkkuvaa Eiffel-tornia, jonka vilkkumista en ollut nähnyt vielä koskaan livenä. Vilkkuminen kestää muutaman minuutin, ja totta kai missasimme klo 23:n vilkunnan, joten meidän oli odotettava 55 minuuttia keskiyötä ja seuraavaa vilkkumista. Aika kului mainiosti kahvilassa kaakaota juoden, ja kun keskiyö koitti, oli näky odotuksen arvoinen:
Sunnuntain pyhitimme hieman henkisemmille aktiviteeteille. Suuntasimme heti aamusta Père-Lachaisen hautausmaalle. Minä en muista turisteista poiketen ostanut sinne karttaa enkä myöskään ottanut mukaani vanhaa karttaa ensimmäiseltä käynniltäni 1996, joten kuljeskelimme umpimähkään pitkin valtavaa aluetta. Välillä pysähdyimme hetkeksi kuuntelemaan vastaan tulleiden opastettujen kierrosten selityksiä, välillä taas emme nähneet ympärillämme ketään muita. Père-Lachaise on aina yhtä vaikuttava ja kaunis:
Se tuo aina mieleeni Kamelianaisen kohtauksen, jossa Armand kaivauttaa tuberkuloosiin kuolleen Margueriten haudan auki saadakseen vielä kerran nähdä rakastettunsa.
Seuraava kohteemme oli Sacré-Coeur, joka on kauneudestaan ja upeista näköaloistaan huolimatta yksi Pariisin kammottavimmista paikoista loppumattoman turistivirran takia. Valokuvia on vaikea ottaa, kun joku tunkee aina eteen, kadulla ei tahdo päästä kulkemaan eteenpäin ja kirkon sisälle saa jonottaa. Onneksi pyhän Ritan patsaan edessä ei ollut sietämätöntä tungosta ja saimme istua siinä hetken rauhassa.
Alas kukkulalta tulimme somalla Montmartrobus-pikkubussilla, joka jätti meidät Pigallelle juuri sopivasti Sainte Ritan kappelin eteen. Poikkesin sinne kiittämään työpaikan saamisesta, minkä jälkeen olimme suorittaneet kaiken etukäteen suunnittelemamme ohjelman. Nousimme satunnaiseen metroon ja jäimme pois satunnaisella asemalla, minkä ansiosta päädyimme vasemmalle rannalle St Germain des Prés'n kaupunginosaan. Lisää päämäärätöntä vaeltelua, kunnes pysähdyimme erään kahvilan terassille ja olimme yksimielisesti ansainneet kunnon virvokkeet:
Kun samppanjalasit olivat tyhjät ja juustokakkulautanen näytti mopsin puhtaaksi nuolemalta, nousimme ohi kulkeneeseen bussiin ja jäimme odottamaan, minne päätyisimme. Bussi heitti meidät kolkon näköiselle Place d'Italielle kaupungin kaakkoisosaan, mistä palasimme metrolla takaisin ydinkeskustaan Châtelet'n nurkille. Sopivaa illallispaikkaa etsiessämme huomasin aivan sattumalta viereisellä aukiolla suihkulähteen, joka näytti oudon tutulta:
Vilkaisu taaksepäin osoitti, etten ollut erehtynyt: olimme pyytämättä ja yllätyksenä päätyneet rue de la Ferronnerielle, jolla Ravaillac murhasi kuningas Henrik IV:n 1610! Suihkulähde taas sijaitsi nykyisellä place Joachim du Bellaylla, joka on entisen, 1780-luvulla suljetun ja tyhjennetyn Cimetière des Innocents -hautausmaan paikalla. Historiaintoilija hekumoi ja ehdotti seuralaiselleen aperitiivia baarissa nimeltä Au Coeur couronné, joka sijaitsee aivan Henrik IV:n murhapaikan edessä. Baarin nimi tulee paikalla kuninkaan aikana sijainneesta liikkeestä, jonka kyltissä oli pahaenteisesti nuolen lävistämä kruunattu sydän.
Riittävän innostavaa ravintolaa emme niiltä kulmilta löytäneet, joten siirryimme St Michelin aukiolle parempien apajien toivossa:
Lopulta päädyimme erittäin keskinkertaiseen pizzeriaan, koska kumpikaan ei enää jaksanut kävellä kilometrikaupalla edestakaisin. Istuimme kaikessa rauhassa ikkunapöydässä, minä kasvot ikkunaan päin, kun huomasin, että kadulla seisoi keski-ikäinen mies tuijottelemassa sisään ja hymyilemässä oudosti. Näytti ihan siltä, että mies tuijotti nimenomaan meitä. Välillä ukko siirtyi kadun vastapäiselle puolelle, välillä taas ravintolan ovelle, mutta jatkoi koko ajan kurkistelua. Pois lähtiessämme stalkkeria ei juuri sillä hetkellä näkynyt, mutta metroasemaa lähestyessämme mies ilmestyi jostain peräämme ja seurasi meitä; ei ihan niskaan huohottaen, mutta ei kaukana siitä. Nappasin Erjaa käsivarresta ja käännyimme pienelle sivukadulle miehen seuratessa meitä edelleen. Menimme sisään matkamuistokauppaan ja olimme katselevinamme postikortteja niin kauan, ettei äijää enää näkynyt. Kiersimme varmuuden vuoksi korttelin pikkukatuja pitkin ennen kuin hyökkäsimme sisään metroon, missä mies ei voinut enää tietää, mihin suuntaan olimme lähteneet. Tapaus oli äärimmäisen omituinen, ja ainakin olen varma, ettei tässä ollut kyseessä kukaan puolituttu Mireille-ihminen.
Maanantaina oli vuorossa enää kotimatka, minulla onneksi vain tunnin mittainen. Haikeina mutta onnellisina erosimme Finnairin lähtöselvitysjonossa, mutta ei toki ilman seuraavan matkakohteemme valintaa: ensi vuonna kutsuu Amsterdam...!
Perinteisen etana- ja kanaillallisen jälkeen kurkistimme läheiseen australialaisbaariin, jossa viivyimme tasan yhden drinkin ajan. Paikka oli pimeä, täynnä nuorisoa, hillitön tekno-elektro-whatever-möykkä esti kaiken keskustelun ja tunsin olevani todellakin aivan liian vanha moiseen. Koska eräässä toisessa baarissa, johon olisin ollut kiinnostunut tutustumaan, oli sinä iltana yksityistilaisuus, palasimme kiltisti kotiin nukkumaan. Taidan tosiaan olla saavuttanut iän, jossa pitää tärkeämpänä olla virkeä päivällä kuin yöllä.
Lauantaista tulikin sitten shoppailupäivä. Alkujaan halusin vain näyttää Erjalle Pariisin kaupungintalon ja kertoa karmaisevia tarinoita sen edessä entisellä Place de Grèvellä toimeenpannuista julmista teloituksista, mutta kun äkkäsin, että aivan kaupungintalon metroaseman edessä oli Bata-kenkäkauppa, oli sinne toki poikettava. Poistuin kaksi kenkälaatikkoa rikkaampana. Nautittuamme crêpe- ja rosélounaan Seinen varrella maleksimme kaikessa rauhassa kohti viereistä Notre Damea, jonne jätimme kuitenkin tällä kertaa menemättä.
Sellaisessa kirkossa, jonne joutuu jonottamaan pitemmän aikaa sisälle, ei ole tietoakaan rauhasta ja hiljentymisestä, joita ainakin minä kirkosta haen.
Sen sijaan ylitimme taas joen ja unohduimme paljon aiottua pidemmäksi ajaksi yhteen lempikirjakaupoistani. Shakespeare & Co. on käsite, jota ei voi ohittaa yhdelläkään Pariisin matkalla. Pari vuotta sitten siellä tapaamaani kissaa ei tällä kertaa näkynyt, mutta lattiasta kattoon ulottuvat kirjahyllyt ja -pinot olivat yhä entisensä. Suunnistin totta kai suoraan historiahyllyille, joilta valitsin mukaani keisarinna Eugénien sekä Désirée Claryn, Napoleonin ensirakkauden ja Ruotsin kuninkaallisen Bernadotte-suvun esiäidin, elämäkerrat.
Ostoksista väsähtäneinä päädyimme nauttimaan kuohuviinimartinit ja crème brûléet Printempsin tavaratalon kupolin alle. Ennätin ohimennen myös ottaa kuvan tästä rue La Fayetten ja Chaussée d'Antinin kulmassa olevasta muistokyltistä:
Tällä paikalla sijaitsi aikanaan Itävallan suurlähetystö, jossa Napoleonin ja Marie-Louisen avioliiton kunniaksi järjestetyissä tanssiaisissa syttyneessä tulipalossa kuoli oletettavasti kymmeniä aatelisia ja muita merkkihenkilöitä. Tarkkaa uhrien määrää ei koskaan saatu selville.
Illalla toteutin pitkäaikaisen haaveeni, kun menimme illalliselle Le Chansonnier -ravintolaan. Kuulin paikasta ensimmäisen kerran 2010, enkä saanut vinkkiä aivan keneltä tahansa, vaan itseltään Mireilleltä! Mireille on maininnut kyseisen ravintolan useammassakin haastattelussa ja ennen kaikkea em. vuoden Saksan-kiertueen konserttiohjelmassa. Jo silloin päätin, että tuonne jonain päivänä menen, mutta sopiva tilaisuus tuli vasta nyt. Le Chansonnier'sta tuli saman tien uusi vakiosoitteeni Pariisissa, niin herkullinen oli nauttimamme illallinen. Hinnatkin osoittautuivat sangen kohtuullisiksi, mitä ensi alkuun hieman epäilin; Mireillen suhteellisuudentaju (ja luottokortin kate) kun ei välttämättä aina ole täysin yhtenevä ns. tavallisen kuolevaisen kanssa. Tällä kertaa kuitenkin jopa yllätyin erinomaisesta hinta-laatusuhteesta.
Ravintolakeikka alkoi hupaisasti. Meillä ei ollut pöytävarausta, ja ennen sisälle astumista kurkistelimme varovasti ikkunoista sisälle ja tutkimme ruokalistaa. Sisään mennessämme meidät vastaanottanut Marie oli puhelimessa ja osoitti meille pöydän erittäin ystävällisesti ja hymyillen. Aperitiivit ja alkuruoat nautittuamme tuli joku vanhempi mies keräämään pois lautasemme, mutta koska istuin selkä häneen päin ja olin syventynyt keskusteluumme, en katsonut sen tarkemmin. Erja ihmetteli, miksi mies katseli minua niin pitkään ja kääntyi vielä ravintolasalin toiselta puoleltakin katsomaan. Kohautin olkapäitäni enkä kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, kunnes mies ilmestyi uudestaan pöytämme viereen, tällä kertaa kättelemään minua. "Tervetuloa, voi miten mukavaa, että tulitte! Minä näin kotoani teidän tulevan ja soitin heti Marielle, että Fifi on tulossa tänne!"
Olin hetkisen verran huuli pyöreänä, sillä olin ravintolassa ensimmäistä kertaa enkä tiennyt tuntevani paikan omistajaa Jean-Claudea, mutta sitten minulle valkeni, että meidän on täytynyt tavata jossain Mireille-yhteydessä. Jostain kumman syystä monet fanit muistavat minut paremmin kuin minä heidät. Olemme hyvin todennäköisesti tulleet esitellyiksi toisillemme, ehkä jutelleetkin, mutta en osannut tätä ennen yhdistää Jean-Claudea tähän ravintolaan. Rupattelimme mukavia ja JC lupasi kertoa minulta terveisiä soittaessaan seuraavana päivänä Mireillelle. Mariekin kertoi olleensa Tallinnan konsertissa puolitoista vuotta sitten, vaikka en häntäkään muistanut ennen tavanneeni. Aperitiivimme menivät talon laskuun ja kiittelimme vuolaasti mainiosta illallisesta. Vastedes käyn Chansonnier'ssa aina Pariisissa ollessani.
Ruoan jälkeen päätimme vielä lähteä katsomaan hämärän aikaan tasatunnein vilkkuvaa Eiffel-tornia, jonka vilkkumista en ollut nähnyt vielä koskaan livenä. Vilkkuminen kestää muutaman minuutin, ja totta kai missasimme klo 23:n vilkunnan, joten meidän oli odotettava 55 minuuttia keskiyötä ja seuraavaa vilkkumista. Aika kului mainiosti kahvilassa kaakaota juoden, ja kun keskiyö koitti, oli näky odotuksen arvoinen:
Sunnuntain pyhitimme hieman henkisemmille aktiviteeteille. Suuntasimme heti aamusta Père-Lachaisen hautausmaalle. Minä en muista turisteista poiketen ostanut sinne karttaa enkä myöskään ottanut mukaani vanhaa karttaa ensimmäiseltä käynniltäni 1996, joten kuljeskelimme umpimähkään pitkin valtavaa aluetta. Välillä pysähdyimme hetkeksi kuuntelemaan vastaan tulleiden opastettujen kierrosten selityksiä, välillä taas emme nähneet ympärillämme ketään muita. Père-Lachaise on aina yhtä vaikuttava ja kaunis:
Se tuo aina mieleeni Kamelianaisen kohtauksen, jossa Armand kaivauttaa tuberkuloosiin kuolleen Margueriten haudan auki saadakseen vielä kerran nähdä rakastettunsa.
Seuraava kohteemme oli Sacré-Coeur, joka on kauneudestaan ja upeista näköaloistaan huolimatta yksi Pariisin kammottavimmista paikoista loppumattoman turistivirran takia. Valokuvia on vaikea ottaa, kun joku tunkee aina eteen, kadulla ei tahdo päästä kulkemaan eteenpäin ja kirkon sisälle saa jonottaa. Onneksi pyhän Ritan patsaan edessä ei ollut sietämätöntä tungosta ja saimme istua siinä hetken rauhassa.
Alas kukkulalta tulimme somalla Montmartrobus-pikkubussilla, joka jätti meidät Pigallelle juuri sopivasti Sainte Ritan kappelin eteen. Poikkesin sinne kiittämään työpaikan saamisesta, minkä jälkeen olimme suorittaneet kaiken etukäteen suunnittelemamme ohjelman. Nousimme satunnaiseen metroon ja jäimme pois satunnaisella asemalla, minkä ansiosta päädyimme vasemmalle rannalle St Germain des Prés'n kaupunginosaan. Lisää päämäärätöntä vaeltelua, kunnes pysähdyimme erään kahvilan terassille ja olimme yksimielisesti ansainneet kunnon virvokkeet:
Kun samppanjalasit olivat tyhjät ja juustokakkulautanen näytti mopsin puhtaaksi nuolemalta, nousimme ohi kulkeneeseen bussiin ja jäimme odottamaan, minne päätyisimme. Bussi heitti meidät kolkon näköiselle Place d'Italielle kaupungin kaakkoisosaan, mistä palasimme metrolla takaisin ydinkeskustaan Châtelet'n nurkille. Sopivaa illallispaikkaa etsiessämme huomasin aivan sattumalta viereisellä aukiolla suihkulähteen, joka näytti oudon tutulta:
Vilkaisu taaksepäin osoitti, etten ollut erehtynyt: olimme pyytämättä ja yllätyksenä päätyneet rue de la Ferronnerielle, jolla Ravaillac murhasi kuningas Henrik IV:n 1610! Suihkulähde taas sijaitsi nykyisellä place Joachim du Bellaylla, joka on entisen, 1780-luvulla suljetun ja tyhjennetyn Cimetière des Innocents -hautausmaan paikalla. Historiaintoilija hekumoi ja ehdotti seuralaiselleen aperitiivia baarissa nimeltä Au Coeur couronné, joka sijaitsee aivan Henrik IV:n murhapaikan edessä. Baarin nimi tulee paikalla kuninkaan aikana sijainneesta liikkeestä, jonka kyltissä oli pahaenteisesti nuolen lävistämä kruunattu sydän.
Riittävän innostavaa ravintolaa emme niiltä kulmilta löytäneet, joten siirryimme St Michelin aukiolle parempien apajien toivossa:
Lopulta päädyimme erittäin keskinkertaiseen pizzeriaan, koska kumpikaan ei enää jaksanut kävellä kilometrikaupalla edestakaisin. Istuimme kaikessa rauhassa ikkunapöydässä, minä kasvot ikkunaan päin, kun huomasin, että kadulla seisoi keski-ikäinen mies tuijottelemassa sisään ja hymyilemässä oudosti. Näytti ihan siltä, että mies tuijotti nimenomaan meitä. Välillä ukko siirtyi kadun vastapäiselle puolelle, välillä taas ravintolan ovelle, mutta jatkoi koko ajan kurkistelua. Pois lähtiessämme stalkkeria ei juuri sillä hetkellä näkynyt, mutta metroasemaa lähestyessämme mies ilmestyi jostain peräämme ja seurasi meitä; ei ihan niskaan huohottaen, mutta ei kaukana siitä. Nappasin Erjaa käsivarresta ja käännyimme pienelle sivukadulle miehen seuratessa meitä edelleen. Menimme sisään matkamuistokauppaan ja olimme katselevinamme postikortteja niin kauan, ettei äijää enää näkynyt. Kiersimme varmuuden vuoksi korttelin pikkukatuja pitkin ennen kuin hyökkäsimme sisään metroon, missä mies ei voinut enää tietää, mihin suuntaan olimme lähteneet. Tapaus oli äärimmäisen omituinen, ja ainakin olen varma, ettei tässä ollut kyseessä kukaan puolituttu Mireille-ihminen.
Maanantaina oli vuorossa enää kotimatka, minulla onneksi vain tunnin mittainen. Haikeina mutta onnellisina erosimme Finnairin lähtöselvitysjonossa, mutta ei toki ilman seuraavan matkakohteemme valintaa: ensi vuonna kutsuu Amsterdam...!
3 kommenttia:
Olipas annos kulttuuria. Tuli oikein ikävä Pariisia.
Kiitoksia tästä kirjoituksesta.
Ihana ja sivistävä matkakertomus. Luin tätä jo eilisaamuna ja melkein unohdin lähetä töihin...
Kiva Pariisin reissu teillä on ollut! Ja oot käynyt munkin yhdessä lempparikirjakaupassa..En oo ehtinyt Pariisiin tai kirjakauppaan ihan liian pitkään aikaan vaikka asun aikas lähellä. Kiva, oli nähdä valokuvia, että kauppa on yhä paikallaan. ;) ja muutenkin hieno matkakertomus.
Lähetä kommentti