Minulla on työpaikka!

Kuinka olenkaan odottanut saavani vihdoin kirjoittaa tänne nuo otsikon sanat! Vielä kaksi viikkoa sitten en olisi ikimaailmassa uskonut, että minulla jo tänään olisi mielenkiintoinen, koulutustani vastaava, melkein näköetäisyydellä kotoani sijaitseva hyvin palkattu työ. Elämä on todellakin välillä romaaneja ja elokuviakin ihmeellisempää. 

Kaikki alkoi Alpeilta paluutamme seuraavana päivänä eli tasan kaksi viikkoa sitten. Pole Emploin, täkäläisen työkkärin, virkailija oli jättänyt minulle viestin, jossa hän ilmoitti välittäneensä CV:ni eteenpäin minulle mielestään soveltuvaa työpaikkaa varten. Puoli tuntia myöhemmin soitti kyseinen työnantaja ja kysyi ensimmäiseksi ikääni ja sitä, olenko perheellinen. Minulla ei ollut aavistustakaan, millaisesta paikasta edes oli kyse, koska en ollut puheluiden välissä ehtinyt laittaa tietokonetta päälle etsiäkseni alkuperäisen työkkärin ilmoituksen. Tieto perheettömyydestä ilmeisesti kelpasi, koska vanhempi rouva langan toisessa päässä tiedusteli, sopisiko minulle tulla käymään seuraavalla viikolla; tosin hän epäili, etten koulutukseni takia ehkä olisi edes kiinnostunut tarjotusta työstä. Vasta siinä vaiheessa sain selvitettyä, millaista työtä hänellä oli tarjolla: englantia ja saksaa mahdollisimman sujuvasti puhuva assistante polyvalente, jokapaikanhöylä-assistentti, jonka työhön kuuluisi niin normaalia toimistotyötä kuin työmatkavarausten tekoa, mahdollisten vierailevien asiakkaiden kuskaamista junalle/lentokentälle kuin mitä tahansa muutakin, mitä vain kulloinkin eteen tulisi. Tokihan minua sellainen kiinnostaa! Muuta en ole halunnutkaan kuin siistiä toimistotyötä, jossa ei tarvitse pitää erityisiä työvaatteita ja saa puhua kieliä.

Viime tiistaina olin ensimmäisessä haastattelussa ja jostain syystä minulla oli heti alusta alkaen harvinaisen rento ja luottavainen olo. Minua haastatteli ensin sama vanhempi assistenttirouva, jonka kanssa olin puhunut puhelimessa, ja myöhemmin iloinen ja vilkkusilmäinen monsieur, joka on firman kakkospomo. Monsieur kehaisi jossain vaiheessa osaavansa suomea, mitä minä pidin ensin leikinlaskuna, mutta herra onkin ollut töissä Outokummulla Porissa ja osasi laskea suomeksi kymmeneen ja sanoa "minä rakastan sinua". Jos ei se ollut hyvä merkki, niin mikä sitten?! Oikeasti, kuinka usein Etelä-Ranskassa törmää umpiranskalaiseen työhaastattelijaan, joka on asunut äitini synnyinkaupungissa?

Pari päivää haastattelun jälkeen kyseinen monsieur soitti minulle, kun sitä vähiten odotin, ja pyysi minua kuvailemaan muutamalla sanalla englanniksi ja saksaksi yrityksen toimintaa. Vaikka puhelu tuli aivan puskista, olin onneksi tutkinut firman nettisivuja (comme quoi, jokaiseen työhaastatteluun kannattaa aina valmistautua!) ja tiesin, että kyseessä on pieni, n. 10 työntekijän yritys, joka rakentaa, hyödyntää ja myy tuulivoimahyrriä, aurinkopaneeleita yms. uudistuvan energian laitteita ja projekteja. Vaikka en tiedä vieläkään, mikä esimerkiksi tuulivoimala on virallisesti saksaksi, oli keskustelukumppanini innoissaan ja kehui, että minun kielenkäyttöni oli sujuvinta kaikista toiseen vaiheeseen valituista hakijoista. Enkä todellakaan ollut parhaimmillani tai virkeimmilläni juuri sillä hetkellä...!

Toinen haastattelu järjestettiin eilen aamupäivällä, ja sen yhteydessä tapasin myös firman pääpomon poikineen. Muutaman perinteisen työhaastattelukysymyksen ja yleisen yritystietoiskun jälkeen minua pyydettiin kääntämään ranskaksi yrityksen tuorein englanninkielinen pörssitiedote; ehdin juuri ja juuri kääntää otsikon, kun miehet jo taputtivat (kuvaannollisesti) isoja karvaisia käsiään ja olivat kaikin puolin vakuuttuneita kyvyistäni. Seuraava kysymys kuuluikin sitten: milloin voitte aloittaa? ja teille varmaankin sopii, että korotamme hieman alkuperäistä palkkatoivomustanne?

Toivottavasti en näyttänyt aivan puusta pudonneelta... En olisi tosiaan ikinä uskonut, että yli vuoden työttömyyden ja tulottomuuden, kymmenien tuloksettomien hakemusten, kuukausittaisten työnhakuneuvojan tapaamisten ja useiden turhien Marseillessa haastatteluissa käyntien jälkeen suurin murheeni ja ongelmani ratkeaisi näin yksinkertaisesti, helposti ja nopeasti. Uusi työpaikkani sijaitsee noin viiden kilometrin ja 10 minuutin bussimatkan päässä kotoani eikä Marseillessa, mikä aiemmin näytti miltei väistämättömältä. Vertauskohtana mainittakoon, että juuri ennen Alpeille lähtöä eräs rekrytointifirma tiedusteli kiinnostustani erääseen työpaikkaan Aubagnessa. Aubagne sijaitsee vain n. 45 kilometrin päässä täältä, mutta matka sinne julkisilla olisi kestänyt kaksi tuntia suuntaansa: ensin bussilla Aixiin, sieltä bussilla Marseilleen, metrolla jonnekin Marseillessa ja kolmannella bussilla Aubagneen. Voitte siis kuvitella, millainen ylellisyys minulle on, että työpaikan ikkunasta näkyy suoraan kyläämme!

Koska olen viikon kuluttua lähdössä Suomeen pariksi viikoksi, aloitan työt vasta lokakuun loppupuolella heti Ranskaan palattuani. Kyseessä on aluksi 6 kk:n määräaikainen työsopimus, mutta mikäli yritys on tyytyväinen minuun ja minä heihin, voidaan sopimusta jatkaa ja/tai muuttaa se vakituiseksi. Kävi miten vain, ainakin puolen vuoden ajan saan viettää normaalia aikuisen ihmisen elämää, käydä töissä, saada palkkaa ja elättää itseni tarvitsematta pyytää jatkuvasti rahaa vanhemmilta, mummolta ja E:ltä. Voin tuskin uskoa tätä! Pyhällä Ritalla taisi olla kuin ollakin jotain osuutta asiaan...