Hei hei vuoret!

Täällä on jälleen kotiuduttu syyskesälomalta. Lomailimme yhdettätoista kertaa samoissa maisemissa, eikä vuoristo taaskaan pettänyt: päivät kuluivat nauttiessa ihanasta rauhasta ja hiljaisuudesta, puutarhan läpi kulkevan vuoripuron solinasta, kaukaisesta lehmänkellojen kalkkeesta ja lampaiden määkimisestä... Ei voi kuin rentoutua, levätä ja huvitella, koska muuta tekemistä ei ole.

Tämän maiseman näin ensimmäiseksi aamulla avatessani ikkunaluukut:  

Ensimmäisenä yönä oli satanut lunta, tosin vain korkeimmilla vuorenhuipuilla:

Pienet, vuorten väleihin ja koloihin hiipivät pilvet olivat hauskan näköisiä:

Tuttuun tapaamme bongailimme erilaisia eläimiä aina hotellista poistuessamme:

Koska lomailemme samassa paikassa jo vuodesta 2007, meillä on tutut ja vuodesta toiseen toistuvat lomarutiinit. Tälläkään kertaa emme jättäneet väliin iltapäivää La Saletten ilmestyspaikalla, joka tarjoaa uskonnollisille katolisille pyhiinvaellusmateriaalia ja meille muille huimia maisemia:

Monet lähtevät paikalta vaeltamaan ympäröiville vuorille. Me pysyttelemme yleensä tasaisella maalla, mutta kuinka ollakaan, tällä kertaa E. keksi ehdottaa, että kiipeäisimme muutaman kymmenen metrin matkan tälle ao. kuvassa valkoisen kappelin ympärillä näkyvälle pienelle hautausmaalle, jonne on haudattu lähinnä pappeja ja munkkeja:

 

Kiipeäminen kivistä polkua pitkin sujui vielä kohtuullisesti, mutta kappelin luona aloin hieman huolissani miettiä, miten sieltä tultaisiin alas. E:llä oli jalassaan crocs-sandaalit ja minulla matalat mutta kiilakorkoiset kaupunkisandaalit, joita ei varsinaisesti ole tarkoitettu vuoristo-olosuhteisiin. Jyrkkää rinnettä laskeutuessani jalkani lipsuivat niissä niin, että melkein koko jalka työntyi ulos sandaalin kärjestä. Onneksi paikalle oli kiivennyt kahden vaellustamineisiin sonnustautuneen pariskunnan ryhmä, ja kaksi herrasmiestä tarjoutui ystävällisesti auttamaan minut kukkulalta alas. Toinen talutti minua toisesta käsivarresta ja toinen toisesta, kuin vanhaa mummoa ikään, ja E. loikki parhaansa mukaan perässä crocseissaan. Pääsimme siis vihdoin viimein takaisin turvalliselle asfalttimaalle ja kiittelimme auttajiani ylitsevuotavasti. Ilman heitä olisin joutunut ottamaan sandaalit kokonaan pois ja laskeutumaan paljain jaloin. Seuraavalla kerralla en todellakaan kiipeile edes viiden metrin korkeuteen.

Ajoimme myös Valgaudemarin laakson toiseen päähän, Casset'n vesiputoukselle, jossa maantie loppuu eikä pidemmälle pääse kuin vuorten yli kiipeämällä:

Tien varteen pellolle oli joku paikallinen maajussi rakentanut heinäpaaleista komean traktorin kaupunkilaisturistien ihmeteltäväksi:

 

Kotiinlähtö on aina tylsää, mutta tällä kerralla viimeinen vuoristopäivämme oli lämpimän ja aurinkoisen loman päätteeksi harvinaisen harmaa ja syksyinen:

Vuoria ei paljon sumun ja pilvien takaa näkynyt, tuuli ja satoi ja lämpötila oli kokonaiset 9 astetta. Me vietimme aamupäivän visusti sisällä ja lähdimme lopulta kahden aikoihin kohti kotia. Emme päässeet kuin parin kilometrin päähän hotellista, kun auton perästä alkoi kuulua omituista kolinaa. E. pysähtyi tien laitaan ja minä kipitin katsomaan: vasen takarengas oli kuin olikin aivan litteä. Me soittamaan hädissämme hotellinomistajalle Claudelle, joka ilmestyikin pian apuun työkaluineen, sillä meistä kumpikaan ei ymmärrä renkaiden vaihtamisesta mitään. Minä hytisin kesämekossani (vaikka vuorilla oli kylmä, Aixissa odotti kesäkeli...!) Clauden pakettiautossa sillä välin, kun Claude nosti matkalaukkuni pois takaluukusta kaivaakseen vararenkaan esiin. Ajoimme suoraan kylän autokorjaamolle, jossa Clauden kaveri kaivoi puhjenneesta renkaasta niin terävän kivenmurikan, että sillä olisi tehnyt sormeenkin haavan. Vararenkaalla pääsimme turvallisesti Aixiin asti ja uusi rengas on nyt tilauksessa. Tätä lomanloppua emme ihan heti unohda, vaikka kaikki päättyikin hyvin.