Kevyempi kroppa

Olen niin onnellinen, imarreltu ja liikuttunut kaikista eiliseen postaukseen saamistani kommenteista, että minun oli tultava jo tänään takaisin kiittämään niistä. En olisi uskonut, että niin moni tuttu ja ennen kaikkea tuntematon lukija kaukana Suomessa ja varmasti muuallakin päin maailmaa oikeasti ajattelee minua ja miettii, mitä minulle kuuluu ja minne olen kadonnut. Suuri, vilpitön, lämmin ja kaunis kiitos teille jokaiselle! Sain todellakin sanoistanne voimaa, intoa ja halua palata jälleen blogin pariin. Olette ihania. 

Koska en ole näyttäytynyt blogissa aikoihin, ajattelin aloittaa räväkästi muodon- ja elämäntapamuutospostauksella. Ennen kirjoitustaukoa olin jo ehtinyt kertoa aloittaneeni säännölliset vesiliikuntatunnit ja vaihtaneeni valmislounaat itse tehtyihin salaatteihin. Tällä linjalla olen jatkanut koko kevään, toisin sanoen joulukuun alusta tähän päivään eli vähän reilut seitsemän kuukautta. Käyn joka maanantai-ilta tunnin vesicrosstrainertunnilla ja kerran viikossa noin tunnin lenkillä, jonka pituus on yleensä 4,5-5 km. Keväällä kävin myös kuntosalilla kuntopiirissä, mutta se jäi, koska liikuntakeskus luopui kuntopiirilaitteistaan. Lisäksi olen tänä kesänä innostunut käymään rannalla ja uimaan meressä, mutta siitä lisää myöhemmin omassa postauksessaan. 

Kaiken tämän tuloksena olen tällä hetkellä 9,5 kg kevyempi kuin tasan seitsemän kuukautta sitten joulukuun alussa. Olen joutunut uusimaan vaatevarastoani rankallakin kädellä ja kiikuttamaan vaatekeräykseen useamman säkillisen liian isoja vaatteita. Olen tällä hetkellä vaatteesta ja merkistä riippuen yhtä tai kahta kokoa pienempi kuin viime syksynä. 

Allaolevat kuvat on ottanut ammattivalokuvaaja työpaikallani 18.12.2014:

Nämä seuraavat kuvat taas otti kollegani puhelimen kameralla tänä iltapäivänä:

Huomaatteko mitään eroa? (Olen edelleen maailman vähiten fotogeenisten ihmisten kärkeä, mutta eipä tässä ole tarkoituskaan esitellä kasvoja ja kauniita poseerauksia.) Olen totta kai yhä ylipainoinen, mutta enää noin kolmen kilon päässä ensimmäisestä itselleni asettamastani tavoitteesta, ja ennen kaikkea huomaan selvästi eron entiseen paitsi ulkoisesti, myös sisäisesti. Myös pääni sisällä. Työkaveri voi syödä vieressäni juustokakkua kaikessa rauhassa, kun minä lusikoin tyytyväisenä maustamatonta rahkaa ja kiwiä tai vesimelonia enkä kaipaa mitään muuta. Aamuisin herään mukisematta klo 5.30, jotta ehdin tehdä itselleni lounassalaatin, ja jos haluan jonakin aamuna nukkua pitempään, tilaan itselleni byroohon salaatin. En pasta-annosta ja juustokakkua kuten aikaisemmin. Lentokentän Starbucksin juustokakku-cookie-muffinssivitriinin edessä tunnen nykyään enemmän vastenmielisyyttä kuin himoa. 

Syömisteni kanssa olen aikaisemminkin säätänyt, mutta aivan uutta on innostukseni liikuntaan. Minä, jonka liikuntanumero koulussa oli aina 6 ja joka välttelin huolellisesti pienintäkin fyysistä ponnistusta, lähden joka viikko ainakin kerran tunnin hikilenkille. Nyt kesällä on päivisin niin kuuma, ettei lounastunnin aikaan voi kuvitellakaan lenkille lähtöä, joten olen aikaistanut lenkkini aamuvarhaiseksi ja tulen lenkkipäivinä töihin heti klo 7 maissa. Keskiviikkoaamuna esimerkiksi ajoin byroon parkkipaikalle klo 7.10, vein lounaan jääkaappiin, vaihdoin lenkkarit jalkaan ja lähdin lenkille. Tulin takaisin 8.15, menin suihkuun, vaihdoin mekon päälle ja korkokengät jalkaan ja meikkasin työpöytäni ääressä. Kun pomo tuli töihin ja näki työhuoneessani kuivumassa olleen pyyhkeen, hän sanoi "bravo, olet courageuse, minä en saisi vastaavaa aikaiseksi". 

Tulipa tästä vahingossa aikamoinen itsekehupostaus...! Mutta tuntui helpoimmalta aloittaa kirjoittamalla itselleni tärkeästä ja ajankohtaisesta aiheesta. Olen itsekin vähän ihmeissäni, että oikeasti olen pystynyt muuttumaan näin perinpohjaisesti, enkä tarkoita vain hävitettyä läskiä vaan ennen kaikkea omaa ajatusmaailmaani ja tapaani suhtautua näihin asioihin. Vieläkin kurinalaisempi toki voisin olla, mutta haluan myös nauttia elämästä. Kun syö riittävän usein salaattia ja rahkaa, voi satunnaisesta samppanjasta ja leivoksesta nauttia aivan eri intensiteetillä ja ilman huonoa omaatuntoa.   

Uusi yritys

Olen aikonut tehdä tämän lukemattomia kertoja. Kirjoittaa edes muutaman sanan tähän tyhjään valkoiseen kenttään. Kertoa vähäisiä kuulumisiani, julkaista pari valokuvaa. Kertoa, että olen käynyt lenkillä, Alpeilla, rannalla. 

En ole saanut aikaiseksi, en sitten millään. Joka kerta olen keksinyt jonkin tekosyyn, miksi juuri nyt ei olekaan sopiva hetki. Ja sitten se on jäänyt, ja kynnys kirjoittaa Chromen osoitepalkkiin Blogger on kasvanut aina vain korkeammaksi. 

En ymmärrä, miksi bloggaaminen yhtäkkiä tuli niin vaikeaksi. Olen aina tykännyt tästä! Vähitellen alkoi tuntua, ettei minulla ole enää mitään kerrottavaa. Kaikki mahdollinen on kuultu kolmekymmentäkuusituhatta kertaa aiemminkin: Aixissa on kuuma, töissä on kivaa mutta pitkät päivät, olen viettänyt viikonlopun jossain lähiseudulla. Ketä kiinnostaa? Ranskalaiset ovat välillä kummallisia, pomo on tyhmä, kävin viikon lomalla Suomessa. Tuttua juttua. Aina vain harvemmin mieleeni tuli ajatus "tästä pitäisikin blogata", ja kun se tuli, ei ajoitus ikinä ollut sopiva, tai en viitsinyt, tai tietokone oli rikki, tai töissä soi puhelin. 

Nyt päätin uskaltaa. Kapusin muurinkorkuisen kirjoituskynnyksen yli ja aloin naputella. Hyvinhän tämä tuntuu sujuvan, osaanhan minä vielä! Sisällön kanssa on niin ja näin, mutta ehkä sekin tästä vielä jossain vaiheessa paranee. 

Säännöllisiä postauksia en uskalla toistaiseksi luvata, mutta yritän tehdä tätä edes vähän useammin. Niin, että kynnys kirjoittaa madaltuu, postaus postaukselta, ja tämä umpisolmu mielessäni lähtee aukeamaan. Enkä anna itseni ajatella, että olen luokattoman huono bloggaaja, koska olen hylännyt blogini näin tuhottoman pitkäksi ajaksi.

Olisi mukava tietää, vieläkö joku tulee tänne äitiä lukuun ottamatta. Jos haluat, jätä pieni puumerkki kommenttilaatikkoon. Arvostaisin sitä todella, ja se rohkaisisi jatkamaan nyt kun se kaikkein vaikein ensiaskel on vihdoin otettu.    

       

Guru on poissa

Tänään minun oli tarkoitus kirjoittaa blogiin iloinen postaus viime viikonlopun matkasta Berliiniin, Mireillen konsertista ja leppoisasta neljän päivän yhdessäolosta äidin kanssa. Se saa nyt odottaa. 

Kirjoitan tätä silmät sumeina. Erotan juuri ja juuri tekstini kyynelten läpi. Ne vierivät pitkin poskiani, tipahtelevat yksi kerrallaan näppäimistölle, työpöydän reunalle, syliini mustalle mekolle.

Gurua ei enää ole. Laumamme on menettänyt johtajansa ja me maailmankaikkeuden kilteimmän ja herttaisimman koiran. 

Tiesin, että Gurun takajalat eivät toimineet kuten olisi pitänyt. Tiesin, että eläinlääkäriaika oli varattu täksi aamupäiväksi. Tiesin myös, että äiti ei ikinä suostuisi pitämään kärsivää tai parantumatonta koiraa turhaan elossa. 

Tiesin, että Guru iloitsisi päästessään eläinlääkärireissulla autoon. Guru rakasti automatkoja. Sen sijaan en tiennyt, että se jäisi Gurun viimeiseksi automatkaksi. En tiennyt, ettei harmaantunut mopsiherramme enää palaisi samalla kyydillä kotiin.

En tiedä, mitä eläinlääkärillä sanottiin, mitä siellä tapahtui. En halua enkä kestä tietää, en ainakaan vielä. En uskalla soittaa äidille, sillä työpäivää on vielä edessä tuntikausia ja tarvitsen kaiken energiani siihen, että pysyn edes auttavasti kasassa enkä valu kippuralle työpöytäni alle, kuten mieli tekisi. 

Miltä Guru näytti? Nukahtiko hän nopeasti? Pitikö joku häntä tassusta loppuun saakka? Etsivätkö Mirkku ja Meeri häntä kotoa? Mitä tapahtuu Gurun ruokakupille, talutushihnalle, lehmäpehmoleluille? En haluaisi ajatella näitä, enkä kykene ajattelemaan mitään muuta. 

Juuri tätä olen pelännyt vuosien ajan: sitä, että lähden Suomesta ja kun seuraavan kerran tulen, joku on joukosta poissa. Joku on tietämättään, tietämättäni saanut minulta pahaa-aavistamattoman viimeisen halauksen, viimeisen suukon, viimeiset rapsutukset. 

Hyvää matkaa sateenkaarisillalle, Gurumuru! Jonain päivänä tavataan taas.    

Jos niin käy, että minusta tulee hauras ja heikko 
ja kivut häiritsevät untani, 
niin sinun on tehtävä mitä on tehtävä 
sillä viimeistä matkaa ei kukaan ole estävä. 
Sinä tulet surulliseksi - minä ymmärrän. 
Älä anna surusi estää sinua, 
sillä tänä päivänä, enemmän kuin koskaan ennen, 
rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan. 
Meillä on ollut niin monta hyvää vuotta. 
Et haluaisi minun kärsivän, 
kun aika koittaa, anna minun mennä. 
Vie minut sinne missä he auttavat minua, 
mutta, pysy luonani loppuun asti. 
Ja pidä minua lujasti ja puhu minulle, 
kunnes silmäni ovat sulkeutuneet. 
Tiedän, että aikanaan, sinäkin huomaat, 
se on ystävyyttä, jota minulle osoitat. 
Älä sure sitä että sen täytyy olla sinä, 
jonka täytyy tehdä päätös. 
Olemme olleet niin läheisiä - me kaksi näinä vuosina.
Saanko lähteä nyt? 
Luuletko, että hetki on oikea? 
Olen elämänpolkuni kulkenut ja parhaani tehnyt. 
Saanko siis astua toiselle puolen 
ja vapaaksi päästä? 
Aluksi en tahtonut lähteä, 
taistelin kaikin voimin. 
Mutta nyt jokin tuntuu kutsuvan minua 
Kohti lämmintä ja elävää valoa 
Tahdon lähteä 
Tahdon todella. On vaikeaa jäädä. Parhaani yritän ja koitan hetken tässä olla, 
Niin sinä saat minusta vielä kerran huolehtia 
ja minä kokea suuren suurta rakkautta. 
Tiedän, olet surullinen ja sinua pelottaa, 
sillä tunnen kyyneleesi, jotka turkkini kostuttaa. 
En ole kaukana. 
Kiitos, kiitos että olet minua rakastanut. 
Tiedäthän, että minäkin rakastan sinua, Siksi on niin vaikea sanoa hyvästi 
ja päättää tämä elämä luonasi. 
Joten, pidä minua lähelläsi vielä kerran, 
ja sano sanat, jotka toiveeni ois, 
koska välität minusta tuhannen verran, 

annat minun nukkua pois. 

Jalkapalloa ja samppanjaa

Aktiivisen urheiluharrastukseni ohella olen alkanut harrastaa urheilua myös passiivisesti: olen käynyt parin kuukauden sisällä jo kolme kertaa katsomassa jalkapallo-ottelua! 

En olisi vielä puoli vuottakaan sitten uskonut, että koskaan jaksaisin katsoa kokonaisen jalkapallomatsin. Töissä ei lounaalla juuri muusta puhutakaan kuin OM:n, Olympique de Marseillen eli Marseillen oman jalkapallojoukkueen tuloksista ja tekemisistä, ja kieltämättä tunsin oloni välillä aika lailla ulkopuoliseksi kuunnellessani kollegoiden loputonta jalkapalloanalyysia. 

Firmallamme on aitio OM:n kotikentällä, Marseillen Stade Vélodromella ja suurin osa miespuolisista kollegoistani käy matseissa joka kerta, ts. joka toinen viikonloppu. Aitioon mahtuu 16 henkeä ja otteluissa käyminen on meille ilmaista. Loppusyksyllä minäkin päätin kerran pyytää kaksi lippua itselleni ja E:lle: miksi muka vain johtajat ja teknisen osaston miehet kävisivät stadionilla eikä kukaan meistä kolmesta hallintopuolen naisesta? 

Marseillen stadion on hiljattain uusittu ja tilat ovat komeat ja modernit. Aitioihin on oma erillinen sisäänkäynti ja ne ovat sisältä varsin tyylikkäät:

Aition ulkopuolella on parveke, jolta ottelua katsellaan valkoisilla nahkanojatuoleilla istuen. Aitiossa on myös baarinurkkaus, josta saa vapaasti kaataa itselleen samppanjaa, puna- ja roséviiniä, mehuja ja kivennäisvettä:

Juomien lisäksi meillä on ruokatarjoilu. Ennen pelin alkua on tarjolla kylmiä ja lämpimiä alkupaloja ja juusto- ja leikkeletarjotin. Tauolla on lämmin ruoka ja pelin jälkeen jälkiruokia:

Aitiosta on erinomaiset näkymät kentälle. Eilen olin paikalla liian aikaisin, yli kaksi tuntia ennen pelin alkua, ja sain kerrankin rauhassa katsella ympärilleni. Tyhjä stadion on vaikuttava näky:

Vaikka en kunnolla tunnekaan jalkapallon sääntöjä, on peliä todella kiinnostavaa katsella, etenkin näissä olosuhteissa. Tunnelma stadionilla on uskomaton: molemmat päädyt ovat täynnä absoluuttisia OM-faneja, joilla on omat tietyt kannustushuutonsa, -laulunsa ja koreografiansa. Toinen pääty huutaa ja toinen vastaa ja meteli on sellainen, että lattia tuntuu tärisevän jalkojen alla.

Juuri tunnelman takia ottelun seuraaminen paikan päällä on huomattavasti kiehtovampaa kuin televisiossa. Kollegoita ja näiden perheitä on mukava tavata rennommissa merkeissä kuin työpaikalla, ja on tunnustettava, etten varsinaisesti kieltäydy samppanjatarjoilustakaan.  

Tällaisena olin eilen katsomassa Marseillen peliä Guingampia vastaan:

Sain pomolta lahjaksi OM-fanihuivin, joka minulla oli eilen kaulassa ottelun aikana. Tässä kuvassa se kuitenkin näkyy parhaiten:

  

Jostain syystä byroon miehet eivät edelleenkään ota minua tosissaan, kun hehkutan uutta innostustani jalkapalloon, mutta ehkä se aikanaan muuttuu.  

Moi aussi, je suis Charlie

Olisin toivonut koko sydämestäni, että vuoden 2015 ensimmäinen blogipostaukseni käsittelisi jotain aivan muuta aihetta. Uudenvuodenpäivän juhla-ateriaa, alennusmyyntilöytöjä, upouutta kuntokeskuksen jäsenyyttäni. Mitä tahansa, mutta ei tätä. Ei 17 ihmisen joukkomurhaa kotimaassani, vajaan tunnin lentomatkan päässä, pääkaupungissa, jonka niin hyvin tunnen.

Viime keskiviikko oli kaunis, lämmin ja aurinkoinen ja minua harmitti, koska olin unohtanut lenkkeilyvarusteeni kotiin. Lähdin alankomaalaisen työkaverini kanssa lounaan jälkeen lyhyelle kävelylle kadun toiseen päähän ja takaisin. Jutustelimme kaikenlaista, Amsterdamin arkkitehtuurista sykemittareihin ja lenkkireiteistä kokoontaitettaviin polkupyöriin. Kun palasimme takaisin työpaikalle, oli lounastunnista vielä hetki jäljellä, joten avasin Facebookin. Sen jälkeen maailma ei ollut enää aivan entisensä. 

Ensimmäisessä silmiini osuneessa päivityksessä toisaalla Ranskassa asuva suomalainen kaverini kauhisteli ampumavälikohtausta Pariisissa. Ajattelin ensin, että kyseessä on  pelkkä règlement de comptes, alamaailman välienselvittely, jotka ovat Marseillessa jo niin arkipäivää, että ne kuitataan La Provencen sivuilla parilla rivillä muiden pikku-uutisten joukossa. Avasin kuitenkin Le Figaron etusivun ja ymmärsin saman tien, etteivät asialla olleet ongelmalähiöiden huumevelkojen perijät. 

Tiedot olivat vielä silloin hajanaisia. Puhuttiin neljästä kuolleesta ja 11 loukkaantuneesta. Le Figaron uutisvirta päivittyi muutaman minuutin välein, mutta verbit olivat useimmiten konditionaalissa. Vähitellen tiedot tarkentuivat, ja sen myötä tapahtuman kauheus alkoi selvitä koko laajuudessaan. 12 kuollutta. 12 ihmistä ammuttu kuoliaaksi. Pariisissa. Eikä vain Charlie Hebdon toimittajia, vaan myös kolme viatonta sivullista, siivooja ja kaksi poliisia. Kadun edelleen, että menin katsomaan videon maassa makaavan poliisin teloituksesta. 

Loppuiltapäivä kului uutisia seuratessa. Töihin oli vaikea keskittyä. Mietin monen muun tavoin, miten tällainen oli mahdollista. Terrori-iskuja tapahtuu toki harva se päivä, mutta aina jossain muualla, kaukana. Lähi-Idässä, Afrikassa, USA:ssa. Ei Ranskassa, ei täällä meillä. Surmansa saaneen Charlie Hebdon päätoimittajan Charbin viimeiseksi jäänyt pilapiirros sai yhtäkkiä kylmät väreet juoksemaan pitkin jokaisen selkää:

"Ei edelleenkään terrori-iskuja Ranskassa" 

"Odottakaahan! Uudenvuodentoivotuksia sopii esittää tammikuun loppuun saakka"

Illalla tapahtumat jäivät taka-alalle mielessäni, sillä kiirehdin töistä E:n isän asunnolle. Hyvin iäkäs appeni on sairaalassa jo kolmatta viikkoa, ja kerätessäni E:n kanssa hänen henkilökohtaisia tavaroitaan sairaalaan vietäväksi en ennättänyt keskittyä uutisiin. 

Kuka olisikaan uskonut, ettei siinä vielä ollut tarpeeksi? Jo seuraavana aamuna ammuttiin aseistamaton naispoliisi, ja perjantaina pääsi toden teolla helvetti valloilleen. Pariisissa oli samanaikaisesti menossa kaksi panttivankidraamaa: yhtäällä Charlie Hebdon ampujat olivat tunkeutuneet pienyritykseen, toisaalla poliisin murhaaja piti pariakymmentä panttivankia juutalaisessa marketissa. Seurasimme töissä henkeä pidättäen tilanteiden kehitystä ja toivoimme parasta. Minä seurasin suorana BFMTV-uutiskanavan lähetystä molemmilta tapahtumapaikoilta ja pidin yhtä aikaa auki Le Figaroa sekä sisäministeriön, AFP:n, France Infon ja Pariisin poliisiprefektuurin Twitter-profiileja. Tilanne tuntui niin käsittämättömältä, että aloin uskoa kaiken olevan pian mahdollista. Minne iskettäisiin seuraavaksi? Pariisi sentään on 700 km:n päässä täältä, mutta Marseille aivan vieressä. Mikä olisi seuraava kohde? Uusi isku tuntui vain ajan kysymykseltä nyt, kun vauhtiin oli päästy.

Jotain hyvää sentään pahassakin: terrori-iskuja seurannut solidaarisuus ja kansallinen yhtenäisyyden tunne olivat jotain ennennäkemätöntä. Sunnuntaina neljä miljoonaa ranskalaista osallistui Tasavallan marssille, la Marche républicaine, eri puolilla maata. Aixissakin osallistujia oli 40 000. Olisin ollut heidän joukossaan, mikäli minun ei olisi tarvinnut viettää iltapäivää sairaalassa E:n isän luona. Pariisin kokoontuminen näytettiin suorana lähetyksenä televisiossa ja lukuisia kertoja eri kanavien uutisissa. Liikutuin kyyneliin asti sitä katsellessani: Euroopan ja maailman maiden johtajat käsi kädessä, rinta rinnan. François Hollande halaamassa Charlie Hebdon henkiinjääneitä toimittajia. Juutalainen, katolinen ja musliminuorukainen julistamassa, kuinka he ovat olleet parhaita ystäviä lastentarhasta saakka. Mies halaamassa CRS-turvallisuuspoliisia, väkijoukko osoittamassa suosiota tungoksessa tietä raivaaville poliisiautoille. 

Sunnuntaina minäkin tunsin itseni ranskalaiseksi. Virallisesti minulla ei ole tämän maan kansalaisuutta, mutta tuolloin olin ehdottomasti ainakin "adoptioranskalainen" ja ylpeä siitä, fière d'être Française d'adoption. Tätä maata ei noin vain lannisteta. Terroristit eivät voita meitä.

Huomenna menen kollegoideni tavoin ostamaan Charlie Hebdon uuden numeron. 

Je suis Charlie. Nous sommes tous Charlie.   

       

Retrospektiivi 2014

Rauhallisen, hiljaisen ja rentouttavan Suomijoululoman jälkeen olen taas palannut Ranskaan ja lomailen täällä vielä muutaman päivän, sillä byroo kutsuu vasta ensi maanantaina. Joulu oli valkoinen, kylmä, hyasintintuoksuinen ja mopsinkarvainen, eli toisin sanoen juuri täydellinen. 

E. ja minä valmistaudumme totuttuun tapaamme nauttimaan uudenvuodenaaton juhlaillallista kaikessa rauhassa kotona, suljettujen ikkunaluukkujen takana, pyjama päällä ja TV:n ääressä: en mistään hinnasta suostuisi tänään lähtemään kaupungille, ravintolaan tai baariin ihmisjoukon keskelle. Olen vähemmän juhlamielellä kuin tavallisesti, sillä kaksi iäkästä lähimmäistäni viettää parhaillaan juhlapyhiä sairaalassa. Ei mitään kuolemanvakavaa, mutta toivon molempien pääsevän pikaisesti takaisin koteihinsa.

Nyt vuoden viimeisenä iltana on jälleen aika kirjoittaa perinteinen vuosikatsaus. Kulunut vuosi on ollut minulle henkilökohtaisella tasolla hyvin erityinen, ja toivon, että muutaman tunnin kuluttua koittava 2015 tuo mukanaan yhtä paljon yllätyksiä ja uusia kokemuksia.

Tähän vuoteen mahtui todellakin kaikenlaista:

Olimme kaksi kertaa peräkkäin evakossa hotellissa, ensin tammikuussa kylpyhuoneremontin tieltä ja sitten maaliskuussa vuotavan lämminvesisäiliön takia. 

Sain ensimmäisen kerran äänestää Ranskassa maaliskuun kunnallisvaaleissa. 

Maaliskuussa sain myös elämäni ensimmäiset silmälasit. 

Huhtikuussa kohtasin palasen Suomea Rivieralla, kun vierailin Antibesin ihanassa Suomi-kaupassa.

  

Toukokuussa kalenteri oli täynnä pyhäpäiviä ja pitkiä viikonloppuja, jotka käytimme hyväksemme lähtemällä minilomille Alpeille. Siellä testasin ajotaitojani autoilemalla uhkarohkeasti serpentiinitietä 1800 m:n korkeuteen täysin pilvessä.

Kesäkuu on perinteinen Suomilomakuukauteni. Niin tänäkin vuonna. Juhannuksena talviturkkini jäi hyiseen Saaristomereen:

Heinä-, elo- ja syyskuussa ajatukseni ja energiani olivat sen verran muualla, että laitoin blogin suosiolla lomalle. Välini erään lähipiirini ihmisen kanssa muuttuivat tuolloin odottamattomalla tavalla, mikä sai minut pitkäksi aikaa pois raiteiltani. Blogitaukoni aikana syyskuussa lomailimme Alpeilla kuten aina ennenkin, nyt jo yhdeksättä vuotta. 

Loka- ja marraskuu olivat minulle yhtä juhlaa, sillä pääsin taas pitkästä aikaa näkemään ja kuulemaan Mireilleä konserttilavoilla Pariisissa, Marseillessa ja Avignonissa. Samalla sain tilaisuuden tavata rakkaita ystäviä eri puolilta Eurooppaa, joiden kanssa en ollut ollut tekemisissä pahimmillaan yhdeksään vuoteen.

Joulukuussa innostuin yllättäen liikunnasta ja terveellisemmistä elämäntavoista ja aloin paitsi käydä vesiliikuntatunneilla ja kävelylenkeillä, myös syödä lounaaksi itse tekemiäni salaatteja. 

Tulevalta vuodelta toivon ennen kaikkea terveyttä, rakkautta ja aimo annoksen lisää järkevyyttä. Toivon – ei, vaan päätän, että tämän loppuvuoden hyvät päätökseni toteutuvat myös ensi vuonna. Päätän myös opetella fiksumpaa taloudenpitoa; olen viime kuukausien aikana elänyt pahasti yli varojeni, joten nyt on korkea aika laittaa sekin elämänalue järjestykseen. 

Onnellista ja onnistunutta vuotta 2015 teille jokaiselle! Toteutukoot toiveenne ja hyvät päätöksenne.     

Musta on tullu urheiluhullu

Kuka olisi uskonut, että näkisin tällaisenkin päivän? Minä mukavuudenhaluinen, plösö laiskiainen olen aivan yhtäkkiä ja yllättäen suunnattomasti innostunut liikunnasta! 

Olen marraskuusta saakka käynyt säännöllisesti kerran tai kaksi viikossa lenkillä, joko sauvakävelyllä tai ilman sauvoja. Päätin jo alkuvuodesta käydä lounastunneillani kävelemässä, mutta kevään ja kesän lämpimien ilmojen myötä intoni lopahti (toisin kuin Suomessa, täällä on kuumuuden takia vaikeampi harrastaa liikuntaa kesällä kuin talvella) ja koko liikunta-aikomus jäi lopulta syrjään tärkeämpien asioiden tieltä. Syksyllä meille tuli kaksi uutta kollegaa, jotka molemmat ovat hyvin urheilullisia, ja loppujen lopuksi minä olin koko työpaikalta ainoa, joka en koskaan lähtenyt ruokatunnilla mihinkään liikuntaharrastukseen. Naureskelin sitä huvittuneena aikani, kunnes minua lopulta lakkasi huvittamasta. 

En ole vielä vanha, mutta parin kuukauden päästä jo lähempänä 35 kuin 30 ikävuotta. Kuten kuvistani voi hyvin päätellä, en todellakaan ole normaalipainoinen. Sairauksia tai kremppoja minulla ei vielä ole, mutta tiedän hyvin, etteivät polveni ikuisesti tykkää ruhoni rahtaamisesta portaita pitkin neljänteen kerrokseen. Vietän päiväni istuen autossa ja tietokoneen ääressä, viikonloppuisin lähinnä sängyssä lojuen. Kaikki tämä yhdessä ei kuulosta hyvältä. 

Niinpä päätin vihdoin muuttua.

Sain viime vuonna firmalta joululahjaksi kolme sisäänpääsykuponkia läheiseen kalliiseen kuntokeskukseen. Ne olivat lojuneet pöydänlaatikossani lähes vuoden ja niiden voimassaoloaika oli umpeutumassa, kun lopulta sain aikaiseksi soittaa liikuntakeskukseen ja tiedustella sopivia vesiliikuntatunteja. Olen aina pitänyt vesijumpasta ja -juoksusta ja vesiliikunta on muutenkin kaikilta osin minulle rapakuntoiselle sopivampaa kuin kuivalla maalla liikkuminen. Varasin kolme vesiliikuntatuntia: yhden vesipyöräilyn ja kaksi aquaelliptique-tuntia, joissa ollaan eräänlaisen cross trainer -laitteen päällä uima-altaassa: 

(kuva)

Vesipyöräilystä en erityisemmin pitänyt, mutta aquaelliptique osoittautui paitsi tehokkaaksi, myös hauskaksi lajiksi: juuri sitä, mitä minä tarvitsen! Laitteen ansiosta en voi tehdä liikkeitä väärin, ja vedessä jaksan (melko) helposti polkea sitä tunnin, kun taas tavallisella kuntosalilla en aivan varmasti jaksaisi. 

Vesiliikuntatuntini pidettiin maanantaisin työpäivän päätteeksi klo 19.15, ja vaikka pääsin kotiin vasta yhdeksältä ja maanantaipäiväni venyi reilusti yli 12-tuntiseksi, huomasin heti ensimmäisen kerran jälkeen oikein odottavani seuraavaa maanantaita ja vesijumppatuntiani. Laitoin jo edellisenä iltana liikuntakassini valmiiksi ja kannoin sen ylpeänä työhuoneeseeni, vaikka se olisi hyvin voinut odottaa autossakin. 

Hauskimpia aspekteja liikuntaharrastuksessani on ollut siihen liittyvien uusien tavaroiden hankkiminen. Uutuudenviehätys kestää pitempään ja motivaatio paranee, kun liikunta antaa tilaisuuden käyttää jotain uutta ja varta vasten ostettua vaatetta tai asustetta. Ihmettelin Facebookissakin, kuinka aikaisemmin selailin Sephoran tai käsilaukkumerkkien nettikauppoja ja nyt tutkin ahkerasti Decathlonin, GO Sportin sun muiden urheilukauppojen tarjontaa. Olen ostanut mm. kaksi lyhythihaista ja kaksi pitkähihaista urheilupaitaa, kaksi vesiliikuntaan tarkoitettua uimapukua, nopeasti kuivuvan mikrokuitupyyhkeen ja kätevän lenkkeilyvyön, johon saan ujutettua puhelimen ja työpaikan avaimen tarvitsematta kuljettaa niitä taskussa tai kädessä. 

Ennen kaikkea minua on kannustanut kollegoideni esimerkki. Kun kolme työkaveria lähtee juoksulenkille ja kaksi pelaamaan tennistä, minäkin innostun lähtemään kävelylle. Pomoni, jota arvostan suuresti ja jonka kanssa minulla on erinomaiset välit, kannustaa minua päivittäin, kyselee liikuntasuoritusteni perään ja toimii epävirallisena elämäntapavalmentajanani. Hänen innoittamanaan olen myös koko joulukuun ajan syönyt lounaaksi aamulla itse tekemääni salaattia sen sijaan, että tilaisin byroohon ylihintaisia ja huonolaatuisia lounasannoksia. Muutama salaatinlehti, kurkkua, tomaattia ja/tai paprikaa, maissia, broilerileikettä tai tonnikalaa, juustoa ja kananmunaa, pari kuitupitoista Krisprolls-korppua, maustamatonta rahkaa ja Perrier: näillä eväillä olen lounastanut pian kolme viikkoa. Pomon ehdotuksesta ostin myös vaa'an, jollaista en ole omistanut vuosikausiin, ja kerron nyt tässä rehellisesti ja avoimesti, että painoni on pudonnut 10 päivässä 2,4 kg. Yleensä olen huomannut lihomisen tai laihtumisen peilistä ja vaatteista, mutta pomon mielestä tarvitsen jonkun konkreettisen, mitattavissa ja selkeästi vertailtavissa olevan tavan seurata edistymistäni. Jotta vaa'alle nousu olisi houkuttelevaa, halusin siitä mahdollisimman sievän:

   (kuva)

Olen itsekin varsin ihmeissäni tällaisesta äkillisestä muutoksesta ajattelu- ja elintavoissani. Aikaisemminkin olen aloittanut yhtä innostuneena, mutta vasta nyt minusta tuntuu siltä, että todella haluan jatkaa. En oikeastaan tavoittele laihtumista, vaan yleistä hyvää oloa; jos sen ohella laihdun, aina parempi, mutta se ei ole pääasiallinen tavoite.