Sittenkin hämminkiä

Tämä uusi kotimaani osaa kieltämättä olla yhtä aikaa sekä rakas että raivostuttava! Koko kansalaisuudenhakuprosessini sujui niin sutjakkaasti, että vain odotin, koska eteen tulee ensimmäinen hankaluus. Sitä sai odottaa hamaan loppuun saakka, mutta ilmestyihän se kuitenkin. Ja itse asiassa koskien Suomea!

Minun tulee nimittäin ilmoittaa kaksoiskansalaisuuteni Suomen viranomaisille. Tiedustelin menettelyä Pariisin suurlähetystön konsuliosastolta, joka ohjasi minut Pietarsaaren maistraattiin, joka enemmittä selityksittä lähetti paluumeilissä linkin "Ohjeita ulkosuomalaisille" kehotuksella "lue täältä lisää". Maistraatin linkistä selviää, että Pietarsaareen pitää toimittaa oikeaksi todistettu ja laillistettu kopio kansalaisuuspäätöksestäni, joka tulee sen lisäksi käännättää suomeksi auktorisoidulla kääntäjällä. Itse todistuksessa on noin 5 riviä tekstiä ja kääntäisin sen itse parissa minuutissa, mutta itse tekemäni käännös ei tietenkään ole virallinen eikä siten kelvollinen. 

Menin tänä aamuna ennen töihin lähtöä oman asuinalueeni kaupungintalon sivukonttoriin hakemaan oikeaksi todistettua kopiota. Sain sen saman tien ja ajattelin, että sehän meni hienosti. Tästä rohkaistuneena päätin mennä ruokatunnilla Aixiin pyytämään kopioni laillistamista hovioikeudesta. Kyseinen byroo aukeaa klo 13.30 ja laskin, että ehtisin hyvissä ajoin saada leimat paperiin ja ajaa takaisin töihin ennen ruokatunnin loppua. 

Toiveajattelua! Hovioikeudessa sanottiin, ettei sivukaupungintalojen virkailijoilla ole oikeuksia todistaa kopioita oikeiksi, vaan sen saavat tehdä ainoastaan pääkaupungintalon virkailijat. Lähdin siis sinne. Koska minulla ei ollut toista kopiota dokumentista, poikkesin postiin  ottamaan siitä kopion. Kopiokone otti mielellään 20 sentin kolikkoni, mutta ei antanutkaan vastineeksi kopiota. Menin reklamoimaan asiasta tylsistyneen oloiselle postin naiselle, joka hävisi jonnekin takahuoneeseen hakemaan paikalle kaksi muuta virkailijaa, jotka ihmettelivät ensin tovin ja keksivät sitten käynnistää kopiokoneen uudelleen. Se auttoi, sain uuden kopion samaan hintaan ja menin sitten aukion toiselle puolelle kaupungintalolle. 

Koska täällä on edelleen hätätila päällä, piti niin kaupungintalolle kuin oikeuspalatsiinkin mennessä kulkea metallinpaljastimen läpi ja laittaa laukku läpivalaisuun. Minut havaittiin harmittomaksi ja sain jatkaa matkaani. Seuraavaksi ongelmaksi osoittautui, ettei kaupungintalon väestörekisteriosaston virkailija aluksi suostunut toteuttamaan pyyntöäni. Kun selitin tulleeni todistuttamaan kopioni oikeaksi, sain vastaukseksi "Mais certainement pas, Madame !" Eipä tosiaankaan! Ei meillä todisteta mitään kopioita oikeiksi! Siinä vaiheessa kello oli jo kaksi, olin myöhässä töistä ja kyllästynyt säätämään eri virastojen ja virkailijoiden kesken yhdestä helkutin leimasta. Täällä viettämieni vuosien tuomalla kokemuksella ilmoitin kohteliaasti mutta tiukasti, että kyllä vain te vertaatte kopiota alkuperäiseen, laitatte siihen leiman ja pyydätte allekirjoituksen vaikka itseltään kaupunginjohtajalta, jos tarvitsee. Hovioikeudessa sanottiin niin ja Pariisin hovioikeuden legalisointiosastolla myös, haluatteko nähdä heiltä saamani sähköpostin, jossa asia selitetään? 

Virkailija yritti vielä inttää jotain, mutta huomattuaan etten antanut tuumaakaan periksi, hän alkoi naputella tietokonettaan jupisten itsekseen jotain "jos hovioikeudessa kerran sanottiin niin..." Jouduin vielä erikseen selittämään, että oikeaksi todistettu kopio on tarkoitettu yleisesti Suomen väestörekisteriin eikä minkään tietyn kaupungin. Ranskassa väestötiedot menevät kunnittain, mitään yleistä kansallista rekisteriä ei ole. "Mitä minä sitten laitan tähän kaupungin kohdalle?" No laittakaa Suomi, aivan sama! Vihdoin pääsin pois kaupungintalolta kallisarvoinen leima paperissani:

  

Sitten takaisin hovioikeuteen, jossa esittelin dokumenttiani. Nyt se kelpasi, mutta paperin laillistavaa apostillaa piti odotella jonkin aikaa, koska samassa byroossa istuva toinen virkailija teki samaan aikaan vastaavaa paperia toiselle asiakkaalle eikä siihen tarvittavaa ohjelmaa voi käyttää yhtäaikaisesti kahdella tietokoneella. Lopulta sain todistukseni kääntöpuolelle hienon apostillan: 

               

Huh! Eihän tähän kaikkeen mennytkään kuin puolitoista tuntia! 

Nyt minun pitää vielä löytää Suomessa auktorisoitu ranska-suomi-kääntäjä. Jos nimittäin kääntäjä on auktorisoitu Ranskassa, pitää myös käännös laillistaa apostillalla, ja toista kertaa en millään viitsisi hypätä samalla asialla. Tulipahan taas elettyä kunnon annos sitä surullisenkuuluisaa ranskalaista arkea.  

    

Tervetuloseremonia uusille ranskalaisille

Melko tarkkaan vuosi ja kuukausi sitten kirjoitin tänne vuoden jännittävimmästä projektistani ja tämän maan byrokratian tuntien olin varsin varma, että siinä tulee kestämään kauan. Ranska kuitenkin yllätti iloisesti: rehellisesti sanoen en olisi tuolloin uskonut, että vain 13 kuukautta myöhemmin minulla olisi jo sekä kansalaisuus, passi että henkilökortti ja että seisoisin kauniina perjantai-iltapäivänä Aix-en-Provencen aliprefektuurin juhlasalissa laulamassa Marseljeesia 32 muun uuden ranskalaisen kanssa. 

     

Olin odottanut seremoniaa kärsimättömästi, sillä minulle se oli tavallaan koko prosessin huipentuma ja samalla lopetus; nyt olen hoitanut kaikki uuteen kansalaisuuteeni liittyvät paperiasiat, enää odotan äänestäjäkorttia saapuvaksi ensi kuun aikana ja sitten kaikki on lopullisesti valmista. 

Perjantai-iltapäivänä odottelimme hyvissä ajoin E:n kanssa aliprefektuurin aidan takana. Minulla oli ylläni ohut mekko ja nahkatakki, mikä ei alati yltyvässä mistraalituulessa ollut kaikkein paras ratkaisu, mutta olin valinnut tietoisesti asukseni sinivalkoisen mekon punaisin asustein enkä jaksanut välittää, vaikka niissä vähän kylmä tulikin: 

Seremonia järjestettiin vastavalmistuneen aliprefektuurin modernissa ja varsin koruttomassa salissa, josta puuttui kaikenlainen vanhemmille virallisille rakennuksille ominainen koristelu ja krumeluuri. Seinällä oli vuoden 1789 ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistus ja Ranskan ja Euroopan liput, pöydällä EU:n jäsenmaiden liput ja Marianne-patsas.   

Aliprefektin lisäksi paikalla oli apulaiskaupunginjohtaja, Aixin vaalipiirin kansanedustaja, eräs korkea-arvoinen poliisijohtaja, Kunnialegioonan edustaja ja Aixin ympäristökuntien kunnanvaltuustojen jäseniä. 

Seremonian aluksi meille näytettiin muutaman minuutin video Ranskan historiasta ja tasavallan perusarvoista. Sen jälkeen kuunneltiin Euroopan hymni ja aliprefekti puhui. "Jokainen teistä kirjoittaa omat rivinsä Ranskan kansakunnan suureen kirjaan, jota ei koskaan suljeta. (...) Tämä hetki on tärkeä ja juhlallinen, ei yksin teille, vaan myös meille, koko Ranskalle. Tästä lähtien Ranska kohtelee teitä ominaan."

Puheen jälkeen jokainen kutsuttiin vuorollaan yleisön eteen hakemaan oma virallinen kansalaisuusasetuksensa. Aliprefekti pyysi jokaista esittelemään muutamalla sanalla itsensä ja oman Ranska-historiansa. Suurin osa ihmisistä sai ujosti sanottua vain nimensä, ikänsä tai ammattinsa ja mistä vuodesta asti hän on asunut Ranskassa, ja aliprefektin piti ylimääräisillä kysymyksillä houkutella heitä puhumaan edes vähän lisää. Minä päätin sitä kuunnellessani, etten ainakaan omalta osaltani jää nolona hiljaiseksi. 

Kun oma vuoroni tuli, kättelin arvovaltaisimmat läsnäolijat titteleitä unohtamatta: Bonjour Monsieur le sous-préfet, Bonjour Monsieur le député, Bonjour Monsieur le commissaire divisionnaire... Sitten käännyin yleisöön päin, esittelin itseni unohtamatta mainita Suomea ja kerroin tulleeni ensimmäisen kerran tänne 2003 vaihto-opiskelijana ja etten oikeastaan sen jälkeen enää koskaan muuttanut pois. Sanoin rakastaneeni ja ihailleeni Ranskaa, sen kulttuuria ja kieltä jo lapsesta saakka ja että oli selvää, että jonain päivänä olisin ihan oikeasti ranskalainen: "Tänään se on vihdoin totta ja se on minulle valtava kunnia ja ylpeydenaihe." Aliprefekti totesi, ettei siihen ole enää mitään lisättävää, ja apulaiskaupunginjohtaja kehotti minua aina pysymään yhtä onnellisena ja ylpeänä ranskalaisuudestani. 

Kun kaikki olivat saaneet paperinsa ja esitelleet itsensä, oli tapahtuman loppuhuipennuksen, kansallishymnin vuoro. Arvatkaa, mikä versio siitä kuultiin? Tämä, paras ja juhlallisin kaikista:

Minulla on jo kerran ollut kunnia laulaa Marseljeesia Mireillen kanssa livenä, mutta vaikka tällä kertaa ääni tulikin videolta, ei se tehnyt hetkeä yhtään vähemmän vaikuttavaksi. Valitettavasti kolmatta säkeistöä (Amour sacré de la Patrie...) ei ehditty laulaa: olisin mielelläni osoittanut osaavani senkin ulkoa. 

Seremonian jälkeen oli tarjolla kuohuviiniä ja suklaakeksejä sekä vapaamuotoista seurustelua. Aliprefekti kehui, että harvoin näissä seremonioissa näkee tuoreen ranskalaisen osaavan Marseljeesin yhtä hyvin ulkoa ja ennen kaikkea laulavan sitä yhtä innokkaasti. Siitä pääsimmekin sujuvasti keskustelemaan Mireillestä; aliprefekti on myös fani! Nyt minulla on kertomista Mireillelle, jos ja kun kahden viikon päästä tapaamme Tallinnassa. 

    

Kuvassa on aliprefekti vasemmalla ja oikealla poliisijohtaja, jonka nimeä en valitettavasti muista.

Paikalla oli myös La Provencen toimittaja, jonka olen taatusti joskus nähnyt jossain aiemminkin, niin tutulta hän näytti. Menin kysymään, milloin artikkeli ilmestyy, koska minulle tulee lehti vain arkipäivisin. Kuulemma maanantaina, "ja aion kirjoittaa myös teistä!" 

Tosiaan, tänä aamuna oli lehden kolmossivulla koko sivun juttu seremoniasta (toivottavasti se aukeaa klikkaamalla riittävän suureksi):

Hyvästi 2016

Ajoittain pitkäksi venähtävästä nettihiljaisuudesta huolimatta sekä blogi että sen kirjoittaja ovat edelleen hengissä. Minulla ei ole erityisemmin tapana tehdä uudenvuodenlupauksia, mutta sen lupaan, että blogi pysyy edelleen olemassa, kirjoitinpa siihen kerran päivässä tai kerran kuussa. 

Luin tänä aamuna tasan vuoden takaista postaustani, jossa päivittelin vuoden 2015 negatiivisuutta ja toivoin, että tästä vuodesta tulisi rauhallisempi ja onnellisempi. Eihän se niin mennyt, ainakaan jos asiaa tarkastelee maan- ja maailmanlaajuisesti. 

Ranskassa jatkuu edelleen hätätila. Tänne saapuessa ja täältä lähtiessä on mentävä rajatarkastuksen kautta. Kaikki muistavat Nizzan karmeat tapahtumat, eikä järkyttävyydessä jäänyt paljon jälkeen kesän toinen terrori-isku Saint-Etienne-du-Rouvrayssa, kun iäkkäältä papilta leikattiin kurkku auki alttarilla kesken messun. Sitten tapahtui Berliini, Syyriasta nyt puhumattakaan. Ensi vuonna vakuutusmaksut nousevat terrorismin uhreille maksettavien korvausten vuoksi. 

Outoa on myös tänä vuonna kuolleiden tunnettujen henkilöiden suuri määrä. Henkilökohtaisesti minua ei erityisesti koskettanut muiden kuin Mireillen äidin kuolema, mutta täytyy myöntää, että etenkin näin loppuvuodesta avasin joka aamu Facebookin ajatuksella "kukahan tällä kertaa on kuollut?"

Itselleni sen sijaan tämä vuosi on ollut parissa suhteessa varsin merkittävä. Aivan vuoden alussa laitoin vireille hakemuksen Ranskan kansalaisuudesta ja valmistauduin pitkään ja monimutkaiseen prosessiin, mutta Ranska yllätti vaihteeksi iloisesti ja otti minut omiensa joukkoon ennätyksellisen nopeasti. Tasan 9 kuukautta hakemuksen jättämisestä minulle myönnettiin kansalaisuus, ja siitä kuukauden päästä sain käteeni Ranskan passin.

Passia hakiessani en ollut ihan vielä sisäistänyt upouutta ranskalaisuuttani. Virkailija kehotti minua tarkistamaan tietokoneensa näytöltä henkilötietoni virheiden varalta ja olin vähällä sanoa, että muuten kaikki on OK, mutta tuossa lukee kansalaisuutena ranskalainen ja minä olen suomalainen. Tajusin onneksi ajoissa enkä sanonut. 

Ymmärrettävästi olen todella ylpeä tästä, vaikka edelleen pysynkin totta kai myös suomalaisena. Sain passin kaksi päivää ennen lähtöäni Suomeen ja kun Schipholin lentokentän tax freen kassalla kysyttiin kansalaisuuttani, vastasin enemmän kuin innokkaasti "French". Esittelin passiani töissäkin kaikille (allaolevasta kuvasta olen leikellyt henkilötietojani):

On se vaan hieno! Täkäläisessä passissa mainitaan muuten myös pituus, silmien väri ja osoite. Toistaiseksi ainoa konkreettinen hyöty on ollut se, että Marseillen lentokentän maahantulotarkastuksessa en joudu jonottamaan muiden EU-maalaisten ja ulkomaalaisten joukossa, vaan pääsen supernopeaan passintarkastusautomaattiin, joka skannaa passini, päästää minut suljettuun lasikoppiin, tarkistaa sormenjälkeni ja päästää minut kopista ulos alle minuutissa. 

Aivan viime viikkoina olen myös saanut elämääni uusia kiinnostavia ihmisiä. Ystäväpiirini ja sosiaalinen elämäni on täällä erittäin rajoittunutta, joten pieni lisä siihen ja uusiin ihmisiin tutustuminen on varsin tervetullutta. 

Kaikesta tästä lisää ensi vuonna. Nyt toivotan teille kaikille iloista, onnellista ja ennen kaikkea parempaa ja positiivisempaa vuotta 2017! 

  

Olen ranskalainen!

Eilisen ainoa uutispommi ei ollut Yhdysvaltojen vaalitulos: sain puolivahingossa iltapäivällä tietää, että olen ollut ranskalainen jo melkein viikon!

Odotin tietoa kansalaisuushakemukseni hyväksymisestä aikaisintaan ensi vuoden alussa. Lounaalla keskustelimme USA:n vaaleista ja siinä yhteydessä joku kysyi, missä vaiheessa hakemukseni oli. Sanoin, että vielä on liian aikaista tietää, mutta päätin varmuuden vuoksi tiedustella prefektuurista, missä hakemukseni parhaillaan menee. Lähetin sähköpostin, tein välillä töitä ja pienen luppohetken tullen lueskelin ulkomaalaisten nettifoorumeilta muiden kokemuksia ja kysymyksiä kansalaisuuden hakemisesta. 

Yhtäkkiä sain aivan tyhjästä ajatuksen vilkaista Journal Officielin, Ranskan tasavallan virallisen lehden, viimeisintä numeroa nähdäkseni, miten kansalaisuuden saaneiden tiedot siellä ilmoitetaan. 

  

Rullasin huvin vuoksi sivulle, jolla oma nimeni tulisi aikanaan lukemaan... ja siellä se luki. Sukunimi isoin kirjaimin ja kaikki kolme etunimeä sievässä rivissä kaikkien algerialaisten, haitilaisten ja kiinalaisten välissä. Syntynyt XX/XX/19XX Suomessa, departementti 13, asetus nro 044/1358. Julkaistu lauantaina 5.11.2016. Piti lukea oikein useamman kerran ennen kuin uskoin.

Olin ollut ranskalainen jo neljä päivää enkä tiennyt siitä mitään! Kukaan ei ollut ilmoittanut minulle kirjeitse, sähköpostitse, kirjekyyhkyllä eikä savumerkein, että hakemuksenne on muuten hyväksytty, tervetuloa kansalaiseksi. Prefektuuri vastasi pari tuntia myöhemmin, että tosiaan nimeni on julkaistu mainitussa asetuksessa ja JO:n numerossa ja ensi kuussa virallinen asetuspaperi lähetetään Aixin aliprefektuuriin, jonka tehtävä on virallisesti luovuttaa se minulle. Jos en olisi itse mennyt selailemaan JO:ta tai ottanut yhteyttä prefektuuriin, en olisi ainakaan kuukauteen tiennyt, että minulle on myönnetty Ranskan kansalaisuus. Olin aina ajatellut, että päätöksestä ilmoitettaisiin asianosaiselle heti hakemuksen tultua hyväksytyksi eikä jätettäisi tämän itse selvitettäväksi, mutta niinhän tässä maassa useinkin tapahtuu. 

Olen totta kai valtavan iloinen, onnellinen ja ylpeä siitä, että pian minulla on virallisestikin kaksi kotimaata, kaksi identiteettiä. Ikään kuin ison palapelin viimeinen puuttuva palanen olisi loksahtanut kohdalleen ja koko kuva olisi vihdoin valmis. Aloitin palapelin kokoamisen 22 vuotta sitten Mireillen konsertista, ja tuon ensimmäisen palasen jälkeen siihen on liittynyt niin monta muuta: kahdeksan vuoden ranskan opinnot yliopistolla, E:n tapaaminen, ensimmäiset kesätyöni Ranskassa, yhä pidemmät täällä vietetyt ajanjaksot, lisää opiskelua, lopullinen muutto ja vihdoin myös pysyvä työ, oma auto, PACS... Kaikki tämä yhdessä on vähitellen hionut minua sopimaan yhä sujuvammin tähän maahan ja siihen elämään, jonka olen täällä itselleni luonut. Varhaisteini-iästä saakka kohtalo on määrätietoisesti ohjannut minua kohti tätä; nyt olen paitsi omassa mielessäni, myös virallisesti yhtä paljon ranskalainen kuin suomalainen. En enää "ulkomaalainen" tai "EU-kansalainen" vaan oikea ranskalainen, vaikka henkilöllisyystodistuksessa ja sairausvakuutusnumerossa säilyy aina syntymädepartementti 99 "ulkomaat" ja aksentti kuuluu puheessa välillä enemmän ja välillä vähemmän. Suomalaisuudesta en luovu ikinä, mutta nyt minulla on myös toinen kotimaa: olen enfant de la Patrie, kuten Marseljeesin alussa mahtipontisesti sanotaan. 

Olen myös totaalisen yllättynyt siitä, kuinka nopea ja helppo tämä prosessi oli. Suoraan sanoen en olisi ikinä etukäteen uskonut sitä. Hakemuksen kokoamiseen meni kaksi viikkoa ja kaikki tarvittavat paperit ja asiakirjat löytyivät helposti. Kolme kuukautta myöhemmin sain kutsun haastatteluun, joka oli yksinkertainen ja ohi kymmenessä minuutissa. Viisi kuukautta haastattelun jälkeen hakemukseni oli hyväksytty ja nimeni julkaistu JO:ssa. Koko hommaan kului siis yhdeksän kuukautta: prefektuuri vastaanotti hakemukseni helmikuun ensimmäisinä päivinä ja marraskuun ensimmäisellä viikolla annettiin asetus kansalaisuuden myöntämisestä. Ja minä kun olin valmistautunut ainakin puolentoista vuoden myllytykseen...! Ilmeisesti minä kielitaitoineni, työsuhteineni ja kunnollisen kansalaisen maineineni olin haluttua ainesta tasavallalle. 

Kiitos Ranska. Lupaan olla luottamuksesi arvoinen.              

  

Esimerkkiarkipäivä suoraan elävästä elämästä

Kun pari viikkoa sitten kyselin, mistä aiheista blogissani haluttaisiin lukea, melkein jokaisessa vastauksessa mainittiin ranskalainen perusarki. Allez, täältä pesee kun kerran pyysitte: millainen on normipäivä tässä tavallisessa, tylsähkössä elämässäni?

Aamulla minulla on kello soimassa vaihtelevasti välillä 5.45 - 6.15. Aikaisemmin heräsin systemaattisesti klo 5.30, mutta olen varmaan vanhentunut muutamassa kuukaudessa sen verran, etten millään enää jaksaisi herätä ihan niin aikaisin. Kaikista työkavereista minä asun lähimpänä byroota, vähän alle 5 km:n päässä, ja herään silti kaikkein aikaisimmin (sanotaanko oikeasti noin? kuulostaa kummalta). Tykkään kuitenkin mieluummin herätä ajoissa ja tehdä kaikki pitkälliset aamutoimeni rauhassa kuin nukkua viime hetkeen saakka ja riehua sitten puoli tuntia hulluna, kun pitäisi jo olla valmista eikä ole. 

Mitä näihin tärkeisiin aamutoimiini sitten kuuluu? Yleensä aloitan lounassalaatin valmistuksella. Todennäköisesti olisi järkevämpää tehdä salaatti valmiiksi edellisiltana kuin istua kuudelta aamulla puolinukuksissa keittiön pöydän ääressä pilkkomassa kurkkua, mutta kun en tykkää yön yli jääkaapissa muovipurkissa nukkuneesta eväästä. Samana päivänä valmistetussa salaatissa on ihan erilainen tuoreuden tuntu, tai sitten se on pelkästään psykologista. 

Kun lounas on valmis, menen suihkuun, pesen ja kuivaan hiukseni ja herätän sitten E:n. Tässä vaiheessa aikaa heräämisestä on kulunut noin tunti. Tehokkaampaa olisi, jos a) meillä olisi kaksi kylpyhuonetta tai b) voisimme olla siellä molemmat yhtä aikaa, mutta kylpyhuoneeseemme ei kerta kaikkiaan mahdu kahta ihmistä samanaikaisesti. Minä en pääsisi kiipeämään pois kylpyammeesta, jos E olisi samaan aikaan pesemässä hampaitaan, koska kylpyammeen ja pesualtaan välillä on ehkä noin 50 cm tilaa. E vielä ylpeilee, että meidän asunnossamme on isompi kylppäri kuin naapureilla. En viitsinyt sanoa, että vanhempieni kylpyhuone on suunnilleen olohuoneemme kokoinen ja kyseessä on tavallinen rivitalo eikä mikään ökyhuvila. Tästä kuvasta saa käsityksen mittasuhteista:

     

Kun olen saanut E:n hereille, menen olohuoneeseen meikkaamaan. Siihen kuluu 30-45 minuuttia riippuen siitä, kuinka yksinkertaisen tai monimutkaisen sotamaalauksen kulloinkin päätän tehdä. Joskus olisi kiva mennä töihin ilman meikkiä tai pelkällä ripsivärillä, mutta ne harvat kerrat kun olen moista yrittänyt, saan osakseni vaivihkaisia katseita ja kommentteja tyyliin "ethän vaan ole kipeä" tai "onhan sinulla kaikki hyvin". Olen opettanut nämä penteleet liian hyvään...! 

Itse asiassa aamutoimillani on samanlaiset "time slots" kuin lentokoneilla tai tv-ohjelmilla: kaikki tapahtuu suunnilleen samaan aikaan joka aamu. Jos meikki on valmis klo 7.50, tiedän olevani aikataulussa; jos olen jo pukeutunut klo 7.40, olen aikataulusta edellä; ja jos kaikki on vielä vaiheessa kello kahdeksalta, on aamu menossa pahasti ns. reisille. Tämän takia pyrin aina valitsemaan vaatteeni ja käsilaukkuni ym. asusteet jo edellisenä iltana, koska aamulla minulla ei todellakaan ole aikaa seisoskella vaatekaapin edessä pohtimassa, huvittaisiko tänään laittaa harmaa hame vai punamusta mekko. Joskus tietty käy niinkin, ettei edellisiltana valittuja vaatteita yhtäkkiä ollenkaan huvitakaan pukea päälle, mutta se ei onneksi ole ihan normiarkea. 

Yleensä olemme E:n kanssa talosta ulkona varttia yli kahdeksan. Lähtöä edeltää joka aamu jonkinlainen säätö, kun E pohtii (ja kysyy totta kai minun mielipidettäni!), pitäisikö ikkunaluukut sulkea vai jättää auki ja viedäänkö roskat tänään vai vasta huomenna. Hän myös laittaa edellisiltana tiskatut tiskit takaisin paikoilleen, pesee silmälasinsa ainakin kaksi kertaa, pyyhkii pöydän ja tekee kaikenlaista, mikä minun mielestäni voisi vallan hyvin odottaa iltaan. Mitä väliä, onko pöydällä tomaatinsiemenlimaa tai leivänmuruja, kun kumpikaan ei ole kotona niitä näkemässä? Kuulemma töihin ei voi lähteä, jos kotona on jokin epäsiisteys odottamassa. Toista kertaa en kyllä ota puolisokseni pesukarhua... Toki ajatuksena olisi pärjätä tällä yhdellä ja samalla puolisolla loppuelämä. 

Aamiaista syömme kotona vain viikonloppuisin, arkiaamuina menemme kahvilaan. Kylässä on neljä baari-kahvilaa, joista jokaisella on oma asiakaskuntansa eikä kenellekään tulisi mieleenkään mennä muihin kolmeen. Kahvilat aukeavat seitsemän maissa. Useimmat juovat vain nopean perusespresson, mutta me otamme aina saman perusaamiaisen: E:lle iso maitokahvi, minulle pienempi maitokahvi ja kolme tartines eli voileipää, käytännössä kirjaimellisesti leipää ja voita eli kolmeen osaan leikattu, halkaistu patonki, jolloin kumpikin saa kolme puolikasta. Yhdellä puolikkaalla on voita ja hilloa, kahdella muulla pelkkää voita. Kuitupitoisia ja ravitsevia aamiaisia puurolla ja kinkkujuustoleivillä ei täällä harrasteta. Satunnaisesti poikkeamme leipomossa ennen kahvilaan menoa ja nappaamme mukaamme tuoreita, vielä kuumia croissanteja ja/tai suklaaleipiä, mutta hyvin harvoin, sillä ne ovat tuhoksi sekä E:n kolesterolille että minun linjoilleni. 

Kahvilassa kuluu normaalisti puolisen tuntia. Minä luen sanomalehden ja E höpöttää vieressä ja häiritsee lehdenlukuani. Sitten lähdemme kumpikin töihin; yleensä ajamme peräkkäin, vilkuttelemme toisillemme taustapeilin kautta ja lähetämme lentosuukkoja. Töissä olen nykyään melko tasan yhdeksältä, joskus viisi minuuttia ennen tai viisi yli. 

Lounastunti kestää meillä puolitoista tuntia, puoli yhdestä kahteen. Yleensä syön töissä aamulla tekemäni salaatin, tai jos olen ollut laiska tai kotona ei satu olemaan salaattiaineksia, tilaan töihin valmiin lounassalaatin tai muun kevyehkön lounaan. Syötyäni joko istuskelen kahteen asti aulan mukavissa nojatuoleissa ja luen tai lähden nopeille asioille, tankkaamaan, pesemään auton tms. Joskus lähden ruokatunnilla kotiin, koska matka kestää vain kymmenisen minuuttia ja koska syön nopeasti, minulle jää hyvinkin melkein tunti aikaa lojua sängyssä lukemassa. Sen jälkeen on tosin pahuksen vaikea lähteä uudestaan takaisin töihin. 

Pääsen töistä klo 18.30 tai niillä main, E viiden nurkilla. Kotiin lähtiessä päivittäinen suuri arvoitus kuuluu, mistä ja kuinka nopeasti löydän parkkipaikan. Talossamme ei ole pihaa, omia parkkipaikkoja tai autotalleja, joten auto on jossain kadun varrella, minne sen sattuu saamaan. Joskus on onni myötä ja paikka löytyy saman tien ihan vierestä, mutta olen myös useammin kuin kerran ajellut korttelirallia kylän ympäri 25 minuuttia ennen kuin vähänkään kelvollinen paikka on vapautunut. Jännitystä elämään! Ikinä ei voi tietää töistä lähtiessä, mihin aikaan oikeasti on kotona.

Ranskalaiseen arkeen kuuluu aivan oleellisena osana jokapäiväisen leivän ostaminen. Kylän kolmella boulangeriella on jokaisella omat vahvuutensa: yksi tekee keskinkertaista leipää mutta älyttömän hyviä croissanteja, toisella on kylän rapein leipä ja kolmannella mukavin myyjä ja varma parkkipaikka oven edessä. Leivän hakee useimmiten E, koska hän pääsee töistä ennen minua. Suomessa minusta tuntuu aina kummalliselta, että leipää ei osteta joka päivä, vaikka ruisleipä säilyykin aivan eri tavalla kuin patonki. Joskus kotona ollessani vanhemmat toteavat, ettei tänään tarvitakaan kaupasta mitään, johon minä aina, että tarvitaanhan me leipää! Ranskalainen, ainakaan omani, ei myöskään pysty syömään mitään ilman leivän puputtamista. Ravintolassakin pitää lopettaa syöminen siksi aikaa, että tarjoilija tuo uuden leipäkorin, vaikka ruoka olisi kuinka lämmintä ja hyvää. 

   

Töistä tultuani tarvitsen aina noin puolen tunnin hengähdystauon, jonka aikana saan olla aivan rauhassa, mieluiten yksin makuuhuoneessa Facebookissa tai lukemassa. E taas on heti innokkaana kertomassa päivän kuulumisiaan ja valittaa, ettei ole nähnyt minua sitten aamun ja nyt kun olisi aikaa keskustella, sulkeudun toiseen huoneeseen. Keskustelu vain ei ole varsinaista keskustelua vaan monologia siitä, mitä töissä on tapahtunut, mitä kukakin on sanonut, mitä postia on tullut, paljonko asiakkaita leipäkaupassa oli sun muuta, mitä minun ei aivan välttämättä ole saatava tietää heti välittömästi. Useimmiten E häipyy jossain vaiheessa suihkuun ja minä nautin rauhasta ja hiljaisuudesta, rentoudun ja pitkitän sängystä nousemista mahdollisimman kauan. Tästä syystä iltamme venyvät joka kerta myöhään: tehokkaampiakin voisimme olla, ruoka voisi olla pöydässä jo ennen kahdeksaa ja me nukkumassa kymmeneltä, mutta minä todella tarvitsen muutamaa hetkeä itselleni. 

Tavallisesti alamme siinä kahdeksan jälkeen miettiä, mitä syötäisiin. Minä olen kaikkea muuta kuin ranskalainen perheenemäntä, joka laittaa joka päivä itse tuoreista aineksista kunnon aterian. Meillä kriteereinä ovat, että ruoan pitää valmistua mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman vähällä vaivalla ja tuottaa mahdollisimman vähän tiskiä. Niinpä me syömme paljon puolivalmiita juttuja: kala- tai jauhelihapihvejä, valmiita lihapullia, pastaa valmiskastikkeella... Ei minulla ole aikaa keitellä tunnin verran muhivaa bolognaisekastiketta, kun purkista kerran saa ihan syömäkelpoista parissa minuutissa. Joskus joku sanoi, että itse tehty ruoka tulee ihan yhtä nopeasti, mutta ei tule: siinä ajassa, jossa olen jo tehnyt perunamuussin valmiista jauheesta, ei perunoiden keitinvesikään vielä kunnolla kiehuisi. Ja sitten ne pitäisi vielä keittää kypsiksi ja muussata.

Minä syön tavallisesti nopeammin kuin E ja häivyn takaisin makuuhuoneeseen jättäen E:n syömään loppuun ja katsomaan samalla tv:tä. Jossain vaiheessa hän tulee huutelemaan minua tiskaamaan, jolloin vastaan viisi kertaa peräkkäin "ihan kohta" ja toivon, että E kyllästyisi ja tiskaisi itse. Joskus näin käykin. 

Ranskassa illan tv-ohjelmat tulevat yleensä klo 21 ja 23 välillä, joten jos haluamme katsoa jotain, ei nukkumaan mennä ennen kuin aikaisintaan klo 23. Iltapesut, seuraavan aamun tavaroiden valmistelu, hetki juttelua sängyssä ennen nukahtamista ja voilà, kello on taas puoli kaksitoista ja unta ehtii jälleen saada vain reilut kuusi tuntia ennen seuraavaa päivää ja samoja rutiineja. 

Tällaisia päiväni useimmiten ovat, hashtag #myfrenchlife. Kuten huomaatte, tällaisesta tasapaksusta päiväohjelmasta on hankala kehitellä kovin kiehtovia postauksia blogiin. Toivottavasti saitte tästä kiinnostavan kurkistuksen suomalais-ranskalaiseen arkeeni! Kommentoikaa ja kyselkää ihmeessä, jos haluatte tietää jotain, mitä en ole tullut ajatelleeksi mainita.     

Onneton Provencessa?

Tänne asetuttuani olen saanut monen monituista kertaa todistaa samaa reaktiota: kun kerron sukulaiselle/tuttavalle/naapurille/random keskustelukumppanille asuvani Provencessa, vastaus on aina ihastunut huokaus ja kommentti tyyliin vau miten upeaa, olen kade, siellä on varmaan ihana asua, aina paistaa aurinko ja on lämmintä. 

Onhan täällä kaikin puolin mukava asua. Aixin paikallislehdestä bongasin jokin aika sitten allaolevan promootiomainoksen:

  

Jos Suomi on tuhansien järvien maa, on Aix puolestaan tuhannen suihkulähteen kaupunki. Niitä on täällä oikeasti joka puolella, suuri osa tosin asuintalojen sisäpihoilla ja puutarhoissa katseiden ulottumattomissa. Suihkulähteiden lisäksi meillä on 155 virallisesti luokiteltua historiallista monumenttia, toiseksi eniten Pariisin jälkeen. Kestävän kehityksen kriteereillä mitattuna olemme Ranskan neljänneksi kestävin kaupunki. Meillä on yli 300 aurinkoista päivää vuodessa, matkailutoimistossa käy miljoona turistia vuodessa ja meillä on takanamme 22 vuosisataa historiaa, aina roomalaisten ajoista asti. Sijainti on kaikilla kriteereillä loistava, aivan Provencen sydämessä: 35 km Välimereltä, 3 tuntia Pariisista TGV:lla ja alle 2 tunnin matkan päässä Alppien hiihtokeskuksista. 

Totuus on kuitenkin, että Provencessa on melko lailla samanlaista asua kuin missä tahansa muualla Keski-Euroopassa. Kesäisin on totta kai lämmintä, mutta harvoin sellaisia helteitä kuin vaikka Kreikassa tai Espanjassa; asumme toki Välimerellä, mutta sen pohjoisimmalla rannalla. Yleisesti ilmasto on seudulla ihan jees, mutta osaa se olla kettumainenkin: kun jääkylmä mistraali puhaltaa talvella pohjoisesta 9 päivää peräkkäin 110 km/h nopeudella, tai kun kolmen kuukauden sademäärä sataa yhdessä iltapäivässä, tai kun sateeseen sekoittuu tuulen Saharasta meren yli puhaltamaa hiekkaa niin, että sade on veden sijasta kuraa ja auto näyttää siltä kuin sillä olisi ajettu kolme viikkoa rallia autiomaassa. 

Kuten olen usein aiemminkin todennut, ei Etelä-Ranskassa tai ylipäätään ulkomailla asuminen ole juuri sen kummempaa kuin Suomessakaan. Töissä pitää käydä, ruokaa laittaa, koti siivota, pyykit pestä ja laskut maksaa, asui sitten Keravalla tai Nizzassa. Täällä tietysti sataa räntää huomattavasti harvemmin, mutta toisaalta monet asiat hoituvat äärettömän paljon helpommin Suomessa. Naistenlehtien ulkosuomalaisjutut käsittelevät aina erikoisissa ja/tai hienoissa ammateissa toimivia harvinaisuuksia, mutta tosiasiassa meissä ulkosuomalaisissa on huomattavasti enemmän tavallisia toimistotyöntekijöitä, kotiäitejä, myyjiä tai tarjoilijoita kuin muotisuunnittelijoita tai taiteilijoita. Itse rakastan asua täällä, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö joinakin erityisen haastavina hetkinä olisi valmis palaamaan takaisin Suomeen, missä hommat pelittävät, sovitusta pidetään kiinni, joka asiasta ei tarvitse tapella ja ruuhkaa on vain juhlapyhien aattona. 

                                               kuva La Provencen artikkelista

Virallisestikaan Provencessa ei olla erityisen onnellisia. Syyskuussa julkaistun OECD:n tutkimuksen mukaan Ranskan 12 hallinnollisesta maakunnasta Provence (tai oikeasti PACA eli Provence-Alpes-Côte d'Azur, mutta selkeyden vuoksi puhun Provencesta tarkoittaen koko aluetta) on vasta 9. sijalla, kun vertaillaan asukkaiden onnellisuutta. Tutkimuksen kriteereinä olivat mm. työllisyys, tulot, terveys, asuminen, ympäristö sekä onnellisuuden ja hyvinvoinnin tunne. Tarkat ja mielenkiintoiset tutkimustulokset löytyvät (englanniksi) täältä, La Provencen artikkeli aiheesta taas (ranskaksi) täältä.  

Syy onnellisuustutkimuksen huonoihin tuloksiin on erityisesti siinä, että alueen sisäiset erot ovat huomattavat. Täällä on sekä superrikkaita rivieralaisia että Marseillen pohjoiskortteleiden syrjäytyneitä pitkäaikaistyöttömiä ja paperittomia maahanmuuttajia. Erot niin koulutuksen, työllisyystilanteen kuin tulojenkin suhteen ovat suuret. Aihetta lehdessä kommentoinut sosiologi totesi lisäksi, että Provence on eräs harvoista alueista, jonka asukkaat ovat suurimmaksi osaksi kotoisin muualta. Näin ollen heillä ei ole tukenaan suvun ja ystävien turvaverkkoa, joka on varsin tärkeä maassa, jossa suhteilla on edelleen mainittava rooli. Kuinka monta kertaa itse sainkaan vastata työnhakuni aikana kysymykseen siitä, eikö joku sukulainen tai ystävä voisi löytää minulle työtä...! 

Asukasmäärältään Suomen kokoiseen maakuntaan mahtuu mitä erilaisimpia ihmisiä. 830 000 provencelaista elää köyhyysrajan alapuolella, ts. ansaitsee alle 989 euroa kuukaudessa. 5 miljoonasta asukkaasta 2,2 miljoonaa on työelämässä, ja työttömyysprosentti on 11,5%. Tästä johtuen alueemme on sekä työttömyystilastoissa että väestön köyhyydessä kolmannella sijalla. 

Suomesta puhuttaessa mainitaan usein synkkyys, mutta eipä täällä Provencen auringon allakaan kaikkien elämä pelkkää iloa ja riemua ole. Itse omalla kohdallani yritän pitää mielessä, että kuulun ns. onnekkaampaan väestönosaan: tuloni ylittävät mediaanitulon, minulla on vakituinen työsuhde, hyvä koulutus ja asun omistusasunnossa. En tarvitse yhteiskunnalta avustuksia, voin ostaa riittävästi ruokaa ja pääsen tarvittaessa helposti sairaanhoidon pariin. Minulla on onnellinen parisuhde ja mielekästä tekemistä vapaa-ajallani. Kaikille nämä eivät ole lainkaan itsestäänselviä asioita. Kunpa muistaisin useammin olla kiitollinen siitä, mitä minulla jo on.    

  

Tunnelmia Prahasta

Kauan odotettu Praha on nyt takana ja täytyy (taas kerran) sanoa, että reissu oli joka euron arvoinen! Kommelluksilta ei toki edelleenkään säästytty, siitä lisää myöhemmin.

E pärjäsi koko matkan ajan paremmin kuin osasin odottaa ja oli reipas lentokoneessa. Välillä olin kyllä jo valmis lyömään hanskat tiskiin ja julistamaan, että tämä oli tässä ja ikinä ei enää lähdetä yhdessä ulkomaille, mutta ne fiilikset hävisivät onneksi nopeasti.

Menomatka sujui suunnilleen odotetusti pienestä viivästyksestä huolimatta, kun lennolle Amsterdamista Prahaan piti odotella matkustamohenkilökuntaa saapuvaksi edelliseltä, myöhästyneeltä lennolta. E tuskastui jonossa odottelemiseen jo heti alussa ja kyseli epäuskoisena, pitääkö tässä nyt oikeasti seistä 20 minuuttia ilman, että mitään tapahtuu tai päästään minnekään. Sanoin, että pitää, ei kone lähde ilman lentoemäntiä ja jos nämä tulevat myöhässä edelliseltä lennolta, ei sille voi mitään ja 20 minuutin myöhästyminen ei ole vielä mitään. Varsinainen lentäminen sujui sen sijaan E:ltä oikein hienosti; hän huomasi heti ensimmäisellä menolennolla, ettei siinä tapahdu mitään sen erikoisempaa kuin jos istuisi bussissa tai junassa, kunhan ei turhaan katsele ulos. 

Konsertti oli vasta sunnuntai-iltana, joten meillä oli koko lauantai aikaa tutustua Prahaan. Suurin osa päivästä kuluikin ydinkeskustassa kierrellessä. Etukäteen olin ajatellut E:n kyllästyvän heti, mutta yllätyksekseni tylsistynyt olinkin minä: E halusi nimittäin shoppailla! En olisi ikinä uskonut. Hotellilta oli 2 aseman metromatka Venceslauksen aukiolle, jonka molemmilla puolilla oli samoja kansainvälisten kauppaketjujen liikkeitä kuin joka ainoassa muussakin eurooppalaisessa pääkaupungissa. E halusi ostaa kengät ja neuleen ja ilmoitti, että ilman niitä ei lähdetä takaisin. Neule löytyi helposti, mutta sopivat kengät saatiin vasta neljännestä liikkeestä. Kerrankin minä en ollut tullut Prahaan ostoksille, vaan kuljeskelemaan, katselemaan ja ottamaan valokuvia. Lisäksi tiesin, ettei E jaksaisi kävellä koko päivää enkä halunnut, että hän väsyttäisi itsensä jo heti alkuun ennen kuin olimme ehtineet vanhaankaupunkiin. 

Vanhankaupungin aukio oli kamala kokemus! Olin käynyt siellä viimeksi 15 vuotta sitten enkä todellakaan muistanut, kuinka järkyttävä tungos siellä on. E ei tiennyt etukäteen kaupungista mitään, mutta minä halusin nähdä edes kuuluisan astronomisen kellon. Kyllä me sen lopulta näimme, mutta yhtään pidemmäksi aikaa emme kestäneet jäädä aukiolle. Tuhansien ihmisten massa vyöryi päälle joka suunnasta niin, että me raivasimme kyynärpäitä käyttäen pakoreitin ensimmäiselle mahdolliselle sivukujalle. Aivan sama mihin suuntaan olimme menossa, kunhan pääsimme äkkiä pois paikalta! 

Kaarlensiltaa emme kumpikaan halunneet edes lähestyä. Minä olen siellä ollut ja E totesi, että sehän on vain silta, on hän siltoja ennenkin nähnyt. Sen sijaan hyppäsimme turistijunaan – rakastamme pieniä junia ja menemme sellaisella jokaisessa kaupungissa, jossa se on mahdollista – ja kiersimme sen ansiosta pitkin Prahaa linnakukkulalle asti väsyttämättä itseämme turhaan. Yksi iltapäivä oli joka tapauksessa liian lyhyt, jotta olisimme ehtineet vierailla linnassa tai museoissa sisällä. 

Junan jälkeen iltapäivä oli jo pitkällä ja kuten olin aavistanut, E alkoi väsyä ja kyllästyä kävelemiseen, ihmisjoukkoihin ja epätasaisiin mukulakivikatuihin. Emme olleet tuhdin hotelliaamiaisen jälkeen syöneet lounasta ja nyt alkoi tulla nälkä, mutta yritin selittää, ettei vielä neljältä ole kiva syödä illallista (Suomessa toki näin tehdään, mutta meidän normaali illallisaikamme on pikemminkin klo 21) eikä kannata mennä vanhankaupungin aukion turistirysäravintoloihin, vaan yrittää etsiä joku vähän autenttisempi paikka vähän kauempaa. 

Lopulta E oli kuitenkin niin huonolla tuulella ja minä niin kyllästynyt kuuntelemaan jupinaa alikehittyneistä Itä-Euroopan maista ja matkustamisen kamaluudesta ja siitä, kuinka paljon kivempaa olisi olla kotona lepäämässä, että menimme ensimmäiseen eteen osuneeseen ravintolaan. Ei olisi kannattanut.

Paikka oli ahdas ja meluisa kellari, jossa isojen pöytäseurueiden äänekäs seurustelu esti kaikenlaisen keskustelun. Tarjoilija ei osannut englantia eikä saksaa ja ruoka oli suoraan sanoen surkeaa. Minä tilasin ankkaa, mutta tarjoilija ei osannut kertoa, onko se koipi vai rintapala. Ajattelin, että syön sen mitä eteen tuodaan, mutta kyseessä oli pala selkärankaa kylkiluineen ja niiden välissä pieni pala syötävää lihaa. Annokseen kuului lisäksi pehmeitä leivänpaloja ja punakaalia, jota en syö. Jyrsimme odotellessa nälkäämme pöydässä olleita rinkeleitä, jotka osoittautuivat maksullisiksi. Liha oli niin kuivaa, että pyysin sen seuraksi jotain kastiketta ja sain ketsuppia. Koska en välitä syödä ankkaa ketsupin kanssa, kysyin olisiko jotain toista kastikemahdollisuutta: majoneesia löytyi, mutta "it costs extra". Whatever. E:llä oli rasvaisia porsaan ribsejä, joiden kanssa hän oli pyytänyt listalla olevia perunakroketteja ja sai ranskanperunoita. Sanoin, ettemme olleet tilanneet niitä, johon vastaus kuului lyhyesti "no croquettes now". Jaoimme sitten kourallisen ranskalaisia, jotta minäkin sain jotain syötävää kuivan ankanpalaseni kanssa. Vettä ei saanut muuten kuin 25 cl:n pulloissa, mikä ei riitä mihinkään, joten E joi olutta ja minä roséviiniä, lämmintä tietysti. Olimme niin kettuuntuneita, että söimme sen minkä pystyimme ja lähdimme mahdollisimman nopeasti pois. Laskusta kävi ilmi, että lisämaksua ei peritty ainoastaan pienestä kupillisesta majoneesia vaan myös ruokailuvälineistä! Ei montaa kymmentä senttiä, mutta kuitenkin. Sorminko olisi pitänyt syödä? Onneksi emme ottaneet leipäkorista leipää, varmaan siitäkin olisi pitänyt maksaa ylimääräistä. 

Muutenkin ranskalaiseen kohteliaisuuteen tottuneina meitä ihmetytti tsekkiläinen palvelu, tai pikemminkin sen puute. Harva tarjoilija tervehti, kiitti tai sanoi olkaa hyvä tai näkemiin. Varmaan heidän ei tarvitse, koska turisteja riittää muutenkin asiakkaiksi pilvin pimein, mutta etenkin E oli kummissaan ihmisten töykeydestä.

Sunnuntaina meitä ei oikein kumpaakaan kiinnostanut enää lähteä keskustaan, joten vietimme aikaa hotellissa. Huoneen siivouksessa kesti tuhottoman kauan, koska siivoojia oli vain yksi kerrosta kohden, joten istuskelimme aulassa äänekkään japanilaisturistilauman vieressä ja yritimme tuloksetta keskittyä lukemiseen. Kun huone oli vihdoin taas käytössämme, äkkäsin sattumalta ikkunasta berliiniläisystäväni, jotka olivat juuri saapuneet. Nappasin puhelimen mukaani ja kiirehdin takaisin alakertaan tervehtimään. Sitten jäinkin sille tielleni odottelemaan kongressikeskuksen maanalaisen parkkihallin sisäänajoluiskalle, josko Mireille pian saapuisi. Ja saapuihan hän! Meitä oli paikalla vain kolme berliiniläistä ja minä, joten ehdimme vaihtaa nopeat poskisuukot koko Mireillen seurueen kanssa ennen kuin lähdimme kukin tahoillemme valmistautumaan iltaa varten.

Itse konsertista otin tällä kertaa vain videoita enkä lainkaan kuvia, koska en jaksanut raahata kameraa mukanani ja Mireille on joka tapauksessa joka konsertissa saman näköinen, joten viime vuoden kuvat kelpaavat mainiosti. Konsertti oli jälleen kerran hieno elämys, Mireille oli elämänsä kunnossa ja ennen kaikkea oli mahtavaa tavata taas kerran kaikki fanituttavat Ranskasta, Saksasta, Sveitsistä, Puolasta... 

Konsertin jälkeen meillä oli harvinainen tilaisuus päästä pitkästä aikaa backstagelle. Mireille oli tapansa mukaan disponible, ystävällinen, herttainen ja loputtoman kärsivällinen, vaikka varmasti väsynyt.

   

Rupattelimme jonkin aikaa, mutta kello lähestyi puoltayötä ja meitä odotti aikainen herätys, joten toivotimme Mireillelle hyviä seuraavia konsertteja Puolassa ja lähdimme viereiseen hotelliimme toipumaan illan elämyksistä.

Paluumatka osoittautui koko reissun haastavimmaksi osuudeksi. Meillä oli Czech Airlinesin operoima lento Prahasta Pariisiin ja sieltä normaalisti Air Francella Marseilleen. Lennon oli tarkoitus lähteä Prahasta klo 12.25, mutta se lähti lopulta vasta klo 14, joten jatkolentomme meni pipariksi. Kaiken lisäksi Pariisissa piti vaihtaa terminaalia ja E oli loputtoman kyllästynyt kävelemään kilometrikaupalla eri lentokentillä, jonottamaan milloin turvatarkastukseen ja milloin AF:n asiakaspalvelutiskille, etsimään kahvilaa, etsimään vessaa, etsimään oikeaa lähtöporttia. Välillä tuntui kuin olisin matkustanut lapsen kanssa: koko ajan piti selittää, että nyt mennään turvatarkastukseen, ota takki ja huivi pois ja laita ne tuohon muovikoppaan, näytä maihinnousukortin viivakoodia automaattiportin lukulaitteeseen, tuolta ruudulta näkyy miltä portilta lähdetään, ollaan rivillä 7, sinulla on paikka keskellä ja minulla käytävällä, koneeseen ei pääse sisään kuin puoli tuntia ennen lähtöaikaa, laita turvavyö kiinni, onhan puhelin pois päältä, mitä haluat juoda... Kyllä minä ymmärrän, että matkustamaan tottuneelle kaikenlainen lentokentillä toimiminen on itsestään selvää ja tuskin koskaan matkustavalle taas kaikki on uutta ja epäselvää, mutta kieltämättä välillä teki mieli sanoa, että onko tämä muka oikeasti näin monimutkaista? Sille ei mitään voi, että turvatarkastuksesta pitää mennä läpi joka kerta uudestaan ja että siinä pitää riisua takki ja muukin ylimääräinen vaate; onko sitä takkia pakko pitää päällä sen sijaan, että laittaisi sen matkalaukkuun kuten ehdotin? E murjotti suuren osan matkasta, ilmoitti ettei ikinä enää lennä koska kaikki on niin vaikeaa ja ihmetteli, kuinka joku viitsii matkustaa vapaaehtoisesti minnekään. 

Kun vihdoin viimein olimme saaneet uudet paikat seuraavalle lennolle Marseilleen ja päässeet jo melkein kotiin, tuli eteen vielä viimeinen ongelma. Lentokentältä meille on vähän alle 20 km ja yleensä ajan sen alle puolessa tunnissa. Tie on puoliksi kunnon leveää kaksikaistaista pikatietä ja puoliksi vanhaa kapeaa maantietä. Juuri tuolla kapealla osuudella sattui olemaan bussi joko kolaroinut tai muuten epäkunnossa, mikä tukki tien toisen puolen täysin, joten poliisit päästivät aina muutaman auton vuorotellen molemmista suunnista kiertämään tukoksen. Ruuhka oli sen mukainen ja matka kentältä kotiin kesti puolen tunnin sijasta puolitoista. Kotona olimme puoli kymmeneltä illalla ja niin väsyneinä, ettemme edes purkaneet matkalaukkuja. 

Olihan reissu! Kolmeen päivään mahtui niin onnea kuin ärsytystäkin, ja vaikka me hyvinkin saatamme vielä joskus lähteä yhdessä jonnekin ulkomaille, matkustan silti edelleen mieluiten yksin. Se on niin paljon helpompaa.