Fifin fiinit fiilikset

Krokoviikonloppu vol. 2

2012-01-31T10:33:00.000+01:00

No niin, nyt on luvassa krokoja! Pierrelatten krokofarmi, La ferme aux crocodiles, on yli 8000 neliömetrin kokoinen kasvihuone, jossa on n. 350 krokotiilia, jättiläiskilpikonnia, vapaina lenteleviä eksoottisia lintuja ja yli 600 trooppista kasvilajia. Farmiin kuuluu myös laboratorio tutkijoille ja krokonmunien hautomo.

Krokotiilit uivat ja mönkivät alueella vapaasti, ja niitä katsellaan rautaverkon reunustamilta käytäviltä. Rehevän kasvillisuuden, lintujen ja vesiputousten ansiosta paikassa on paljon muutakin ihailtavaa kuin krokoja:

Kiinnostavinta antia tietysti ovat itse krokot. Myöhästyimme täpärästi elukoiden ruokinnasta, joka olisi takuulla ollut jännittävää nähtävää; nyt ne lähinnä loikoilivat paikoillaan tai uiskentelivat laiskasti edestakaisin. Voisi olla leppoisaa olla krokotiili: makailisi vain päivät pitkät, välillä uisi vähäsen ja joku tulisi säännöllisesti tuomaan ruokaa.

Minua kiinnostivat aivan erityisesti krokovauvat. Vaikka eläinvauvat ovat parasta maailmassa, näitä veijareita en kyllä pyrkisi paijaamaan:

Uskomatonta, miten sisiliskon kokoisesta vauvakrokosta voi kasvaa tonnien (?) painoinen ja metrien pituinen jättiläinen!

Vauvakrokojen vieressä oli hauskoja vauvakilpikonnia:

Salaattia ja hedelmänpaloja riittävästi ahmittuaan kilpikonnavauvoista tulee tällaisia:

Vaikka krokot ovat periaatteessa kamalan rumia otuksia, niillä on välillä hauskoja ilmeitä:

Näyttää kuin nämä nauraisivat kuollakseen kaverin kertomalle vitsille! Todellisuudessa kroko säätelee ruumiinlämpöään avaamalla suunsa, kun sillä on liian kuuma.

Nämä ovat kuin minä ja E.: toinen puhuu lakkaamatta ja toinen teeskentelee kuuntelevansa, vaikka on omissa ajatuksissaan. Jostain syystä E. ei ollut aivan samaa mieltä.

Krokot ovat tunnetusti mestareita maastoutumaan:

Banaanipuiden keskellä oli yllättävä veistos:

Kuten kaikissa turistipaikoissa aina, vierailu päättyy kauppaan. Meeri sai tuliaisiksi krokopehmon, jota saanen piakkoin heitellä moponeidin noudettavaksi kyllästymiseen asti.

Krokoviikonloppu vol. 1

2012-01-30T13:50:00.002+01:00

Edellisellä kerralla muistaakseni mainitsin, että viettäisimme kuluneen viikonlopun Pierrelattessa Drômen departementissa, n. 140 km Aixista. Alunperin tarkoitus oli lähteä sinne perjantai-iltapäivällä ja palata lauantaina, mutta koska välillä on kivaa olla spontaani, pidensimme yllättäen oleiluamme vuorokaudella ja palasimme vasta sunnuntai-iltana.

Pierrelatte osoittautui mukavaksi pieneksi provencelaiskaupungiksi kirkkoineen ja vanhoine kivitaloineen, kuten niin moni muukin paikka tällä seudulla. Meidän viehättävä pieni hotellimme sijaitsi 1500-luvulta peräisin olevassa entisessä luostarissa:

Musta rinkula merkkaa meidän ikkunaamme. Pääsimme aivan rakennuksen toiseen päähän rauhaan ja hiljaisuuteen, vaikka tosiasiassa olisimme olleet aivan yhtä rauhassa missä tahansa, sillä koko hotellissa oli meidän lisäksemme kolme muuta vierasta.

Aivan hotellin takana sijaitsi Pierrelatten todennäköisesti paras ravintola, Le Jardin de Tienou, josta olin etukäteen lukenut netistä pelkkiä ylistäviä arvioita. Eikä suotta: olen harvoin syönyt yhtä herkullista illallista! Samppanja-aperitiivin jälkeen ensin kaksi niin paksua siivua hanhenmaksaa, että ne jaksoi juuri ja juuri syödä:

Foie gras'lla jatkettiin edelleen: ankkatournedos'n päällä hanhenmaksaviipale ja kyljessä kaikenlaista kasvismössöä, joita kyllä kaikkia urheasti maistoin. (Paitsi sientä, jonka vaihdoin E:n porkkanaan.)

Chèvrejuustoon ei enää lisätty hanhenmaksaa, mutta hunajaa ja seesaminsiemeniä kyllä:

Jälkiruoissa oli panostettu erityisesti ulkonäköön ja esillepanoon. Minulla keskeltä sula suklaaleivos ja E:llä nougat-suklaakastikesieni:

Hieman eroa siihen, kun kotona läiskäisemme lautaselle kasan spagettia ja rasiasta margariinia päälle... Kaiken yllämainitun kaverina paikallista roséta, ja kaikki tämä noin 50 euroa per kuono.

Seuraavana aamuna tosiaan päätimme, ettei vielä ole aika lähteä kotiin, ja vietimme aamupäivän kuljeskelemalla Pierrelatten vanhassa keskustassa. Kaupunki on alkujaan syntynyt komean kallionlohkareen juurelle:

Tarina kertoo kivenlohkareen pudonneen tuohon, kun jättiläinen Gargantua istahti Mont Ventoux -vuorelle kaivamaan saappaastaan terävän pikkukiven ja ärsyyntyneenä nakkasi sen menemään.

Pakollinen linssiludekuva vanhan kaivon edessä.

Pierrelatten entinen vankila, jossa nykyään sijaitsee arkeologiaan erikoistunut kaupunginmuseo. Näin turistisesongin ulkopuolella museo oli kuitenkin kiinni.

Kujan päässä hotellimme ja etenkin sen ikivanha portti, jonka alta munkit lienevät kulkeneen luostariinsa.

Pelkkä Pierrelatte ei kuitenkaan ollut ensisijainen syy pidentää viikonloppua, vaan lyhyen ajomatkan päässä sijaitseva Grignanin linna. Linnaan liittyy erottamattomasti markiisitar de Sévigné, joka jäi 1600-luvun kirjallisuushistoriaan kirjeidensä ansiosta. Markiisittaren tytär Françoise-Marguerite, Grignanin kreivitär, oli Provencen kuvernöörin puoliso ja muutti miehensä mukana ensin Aixiin ja sieltä Grignaniin. Mme de Sévigné kirjoitti 25 vuoden aikana tyttärelleen reilu tuhat kirjettä, joista hänen tyttärentyttärensä Pauline de Simiane antoi osan julkaistavaksi 1700-luvun alussa. Kirjeistä on sittemmin julkaistu vuosisatojen aikana useita, enemmän tai vähemmän autenttisia kokelmia.

Linna hallitsee kaukaa katsottuna koko pientä Grignanin kylää ja Mme de Sévigné sulkakynineen puolestaan sen keskustaa:

Linnaan käydään sisään mahtipontisen sivurakennuksen kautta, ja sieltä näkee upeasti sekä alas kylään että ympäröivälle maaseudulle:

Ennätimme juuri ja juuri mukaan opastetulle kierrokselle, jonka aikana keskityin niin tarkkaan kuuntelemaan, etten tullut ottaneeksi montakaan valokuvaa. Muutenkin linnassa sai kuvata vain ilman salamaa, joten suurin osa vähistäkin kuvistani epäonnistui.

Opaskierroksella pääsee käymään myös Mme de Sévignén huoneessa, joka muutoin on yleisöltä suljettu. Markiisitar asui aina samassa huoneessa linnassa vieraillessaan ja myös kuoli siellä 1696, tosin ei tässä samassa vuoteessa:

Esillä oli myös yksi autenttinen ja alkuperäinen kirje, jota ihastelin lähes yhtä kauan kuin taannoin Pariisissa Marie Antoinetten hiuksia. Kirjoituksesta on toki nykyään vaikea saada selvää, mutta muutama sana sieltä täältä kyllä aukeaa:

Kiehtovan yksityiskohtainen veistos yhdestä 1600-luvun kuuluisimmasta kirjailijasta, joka ei kuitenkaan koskaan kirjoittanut ainuttakaan kirjaa:

Tässä kampauksessa on riittänyt väkertämistä...!

Palanen Mme de Sévignén pukua:

Oma kantotuoli voisi olla nykyäänkin hauska. "Menkää te bussilla, minä tulen kantotuolissa perässä."

Koska Mme de Sévigné kuoli Grignanissa, hänet on haudattu linnan alapuolella olevan kirkon alttarin viereen lattian alle. Me kävimme tietysti katsomassa kirkkoa ja varsinkin hautaa:

Linnavierailu oli äärimmäisen mielenkiintoinen, ja minä laitoin jo Suomi-listalleni muistutuksen siitä, että tuon Sévignén kirjeiden taskupainoksen kirjahyllystäni tänne uudelleen luettavaksi.

Linnassa kului koko lauantai-iltapäivä, joten krokotiilit jäivät pakostakin sunnuntain ohjelmanumeroksi. Krokotunnelmia luvassa seuraavassa postauksessa:

Rikkinäinen ruoto

2012-01-25T09:34:00.002+01:00

Vaikka ranskalaisen sairausvakuutuksen haukkuminen tuntuu taas vaihteeksi olevan blogini ykkösaihe, täytyy minun rehellisyyden nimissä myöntää, että on siinä paljon hyvääkin. Kun on oikeus valtion myöntämään ilmaiseen lisävakuutukseen vähävaraisille, saa kaiken sairaanhoidon (lääkärit, lääkkeet, kokeet jne.) ilmaiseksi. Tietysti se edellyttää vakavammanlaatuista köyhyyttä, mikä taas ei ole haluttavaa eikä suositeltavaa, mutta jotain positiivista siis rahattomuudessakin.

Olen nyt viikon sisällä käynyt kaksi kertaa lääkärissä, kaksi kertaa apteekissa, kaksi kertaa fysioterapeutilla ja kerran laboratoriossa kuluttamatta senttiäkään. Viime viikon alussa selkälihakseni jumittuivat pitkän ja tehokkaan työnhakupäivän päätteeksi (lue: koko päivä tietokoneella epäergonomisessa kyyryssä ruokapöydän ääressä) siinä määrin, että epäilin jo vähintään munuaiskiviä. Seuraavana aamuna marssin heti yhdeksältä lääkärille, jolta sain 3-4 eri lääkettä ja lähetteen fysioterapeutille. Eilen kävin verikoetulosten kanssa uudestaan (en kyllä ymmärtänyt, mitä verikoe kertoo lihaksista, mutta tulipahan tutkittua kaikenlaista siinä samalla) ja sain taas kolmea eri lääkettä. Täällä saa pienimpäänkin ongelmaan aina pussillisen lääkkeitä, ja sitten valitetaan, kun Sécurité socialen budjetti on miljardeja alijäämäinen. Parhaillaan Ruotsissa vaihdossa oleva viimevuotinen opiskelukaverini päivitteli Facebookissa, kuinka ruotsalaiset lääkärit ovat huonoja ja kelvottomia: hän ei ollut saanut flunssaan lainkaan lääkkeitä, vaan se menee kuulemma itsestään ohi!

Anyway, olen yrittänyt viikolla välttää mahdollisimman paljon tietokoneen käyttöä pöydän ääressä, ja toistaiseksi ruotoni vaikuttaa ihan kohtuukuntoiselta. Paras pysyäkin sellaisena, sillä loppuviikoksi minulla on ohjelmaa enemmän kuin riittävästi: huomisaamuna menen virallisesti ilmoittautumaan työkkäriin mukanani ilmoittautumispapereiden lisäksi yli 20 sivua kopioita työ- ja opiskelutodistuksista, palkkakuiteista ja vanhoista työttömyyskorvauspäätöksistä. Ne pitää olla, vaikka tiedän jo etukäteen, ettei minulla ole enää oikeutta työttömyyskorvaukseen niin kauan kuin en ole ollut uudelleen töissä Ranskassa. Korvausta saadakseen pitäisi siis olla töissä, mutta jos on töissä, ei enää tarvitse työttömyyskorvausta... äh, Merdemaan juttuja nämäkin.

Perjantaina on Marseillessa ennakkoäänestys ja sieltä pitää tulla kipin kapin kotiin, koska E:llä on poikkeuksellisesti vapaa perjantai-iltapäivä ja me lähdemme sittenkin Pierrelatteen katsomaan krokotiileja. Löysin meille 1500-luvun luostariin perustetusta hotellista "Krokotiiliviikonloppu pariskunnille" -tarjouksen, joka sisältää paitsi hotelliyön aamiaisineen, myös liput krokotiilifarmille:

(kuva)

Merdemaa on jännä paikka, Merdemaa on iloinen

2012-01-16T18:17:00.001+01:00

Krediitit Merdemaa-nimityksestä menevät rakkaalle äidilleni, joka taannoin hermostui pahemman kerran ranskalaisten rekrytointi- ja vähän muihinkin tapoihin. Todellisuudessa tämä on jännä maa asua: joka viikko tai vähintään kuukausi kohdalle osuu jotain odottamatonta, johon tyypillisin reaktio on tämänkaltainen:

(kuva)

Tuorein esimerkki on, yllätys yllätys, vanha ystävämme sairausvakuutus. Minähän tunnetusti olin syksyllä kaksi kertaa Suomessa ja tietysti molemmilla kerroilla kipeä. En vakavasti, mutta sen verran, että lääkärissä piti käydä. Ranskaan palattuani keksin tiedustella, saisiko suomalaisista lääkärikäynneistä täällä korvausta sillä perusteella, että eurooppalainen sairaanhoitokortti ei kelvannut suomalaisella lääkäriasemalla. Ajattelin, että jos jotain saa, on se oikein hyvä, ja jos ei saa, ei haittaa.

Laitoin siis huolellisesti täytetyt korvaushakemuslomakkeet menemään, liitteenä tietenkin Mehiläisen alkuperäiset maksukuitit. Vähään aikaan ei kuulunut mitään, ja ihmettelin jo, menikö hakemus noin helpolla läpi; ei toki mennyt! Perjantaina tuli paksu kuori saatesanan kera: "Voimme ryhtyä käsittelemään hakemustanne vasta, kun olette lähettänyt takaisin tämän kirjeen liitteineen sekä valokopion koko passistanne. Huom! Myös tyhjistä sivuista."

(kuva)

Koska mikään inhimillinen ei ole ranskalaiselle byrokraatille vierasta, saattaa hyvin olla, että kirjeen lähettänyt henkilö/taho vilpittömästi kuvittelee löytävänsä passistani viisumin tai leiman kaltaisen todisteen siitä, että olen tosiaan ollut kyseisenä aikana matkoilla. Tosiasiassa minulla on kyllä olemassa passi, mutta Suomen liittymisestä Schengeniin saakka olen matkustanut lähinnä henkilökortilla enkä liikkunut missään Schengen-alueen ulkopuolella, joten passissani ei ole henkilötietosivua lukuun ottamatta mitään merkintää.

Ennen kuin aloin kopioida 42 (vai montako niitä nyt on) tyhjää passisivua, päätin varmuuden vuoksi soittaa sairausvakuutuksen palvelunumeroon ja kysyä, onko tämä nyt aivan välttämätöntä. Langan toisessa päässä nainen selvitti asiaa (varmaan kysyi vieruskaveriltaan) ja totesi sitten, että koska sitä passia nyt on keksitty teiltä kysyä, niin kyllä se kannattaisi esittää, mutta ei hän osaa sanoa, miksi. "Teillähän ei siis ole mitään viisumia tai vastaavaa, koska olette sieltä kotoisin?" Juu ei ole, eikä Suomeen sen puoleen kantaranskalainenkaan viisumia tarvitse... Kehotti sentään kirjoittamaan saatekirjeen, jossa selitän, että passini on tyhjä, koska Schengen-maissa ei tarvitse passia.

Omatoimisesti päätin puhelun jälkeen tehdä kompromissin: aion kopioida passin henkilötietosivun ja ensimmäisen tyhjän aukeaman ja kirjoittaa kyytipojaksi ~~tulikivenkatkuisen~~ mitä kohteliaimman kirjeen, jossa perustelen, miksi en ole lähettämässä heille neljääkymmentä tyhjää passisivua. Jos vielä sen jälkeen kuuluu ininää, jätän asian sikseen. En minä niiden korvausten puutteeseen kuole, mutta periaatteessa niihin olisi oikeus, joten yritän kaikkeni. Vaikka tulisi viisi euroa, on se aina parempi minun taskussani kuin Sécurité socialen.

(kuva)

Cocooning

2012-01-09T10:15:00.000+01:00

E. palasi tänään töihin ja niin minunkin "joululomani" on ohi. Vietin lähes koko viime viikon kotona pyjamassa, satunnaisia kauppareissuja ja auton huollossa käyttämistä lukuun ottamatta. Alkujaan tarkoitus oli lähteä jonain päivänä katsomaan krokotiileja Pierrelatten krokotiilifarmille, mutta meidän tuurillamme tietenkin normaalisti aina auki oleva kohde on tässä tammikuussa suljettu.

(kuva)

Krokojen puutteessa tyydyimme enimmäkseen nyhjäämään kotona, nukkumaan pitkiä päiväunia ja katselemaan DVD:ltä Xenaa ja Mr Beania.

Yksi dramaattinen hetki lomaan sentään sisältyi, kun E. tiskatessaan onnistui rikkomaan ison lasisen uunivuoan, jota me käytimme uunissa pellin asemesta. Vuoka halkesi siististi kahtia, paitsi että siitä irtosi tiskialtaaseen yksi pieni lasinpalanen, johon E. totta kai tökkäsi sormensa. Minä olin samaan aikaan sängyssä torkkumassa ja mutisin ensi hätään "laita siihen laastari", mutta menin sitten kuitenkin toteamaan tilanteen. Onneksi menin: haava ei ollut syvä mutta koko sormenpään levyinen ja vuoti helkkaristi verta, sitä oli paitsi juuri tiskatuilla astioilla, myös tiskialtaassa, keittiön lattialla ja kylpyhuoneen lavuaarissa. E. sadatteli, ettei hän ainakaan lähde minnekään sairaalaan tikattavaksi, johon minä, että mennään sitten edes apteekkiin sidottavaksi. Kiskoimme yllemme ensimmäiset eteen sattuneet vaatteet – pimeänä talvi-iltana mustalla toppatakilla voi onneksi peittää paljon – ja kipaisimme lähikorttelin apteekkiin. Mistään vakavammasta vammasta ei tosiaan ollut kyse, mutta samalla päivitimme varastomme hiukan tukevammilla sidetarpeilla kuin pari vuotta vanha Hansaplast-rulla. Kävipä mielessäni, että mikäli en ihan nyt heti välittömästi työllisty, voisi olla hyödyksi ja ajankuluksi käydä jonkinlainen ensiapukurssi siltä varalta, että joskus sattuu jotain tätä hurjempaa. Ei siitä ainakaan haittaa olisi.

Mitä työllistymiseen tulee, näkymät eivät toistaiseksi ole sanottavasti valoisammat. Kävin viimeksi tiistaina työhaastattelussa kaupalliseksi assistentiksi ydinvoima-alan firmaan läheisellä yritysalueella, mutta suoraan sanoen olisin melkoisen yllättynyt, jos sieltä tulisi positiivinen vastaus. Haastattelija oli kyllä ystävällinen ja kiinnostuneen oloinen, mutta kommentit olivat täsmälleen samat kuin edellisilläkin kerroilla: profiilini on hyvä ja kielitaito harvinaisen ihailtava, mutta suurena miinuksena on kokemuksen puute. Tämä rouva sentään suostui myöntämään, että onhan se ihan normaaliakin, koska olen vastavalmistunut. Joka kerta tekee mieleni kysyä, mistä sitä kokemusta oletetaan saatavan, jos minnekään ei oteta töihin. Seuraavalle haastattelijalle aion huomauttaa suloisesti hymyillen, että onhan madame tai monsieurkin joskus ollut aloittelija ja hakenut ensimmäistä työpaikkaansa, oliko hänellä silloin paljon kokemusta?

Kuvitettu vuosi

2011-12-31T23:05:00.003+01:00

Tuntuukoteistä muistakin, että vuodet kuluvat sitä nopeammin, mitä vanhemmaksi tulee?Minun on nimittäin oikeasti vaikea uskoa, että jälleen yksi vuosi ontakanapäin. Vuoden vaihtuminen on eräs lempitapahtumistani: paitsi ettävuodenvaihteessa on oiva hetki muistella mennyttä ja suunnitella tulevaa, on sesamalla myös lupa kääntää katse toiveikkaasti kohti kevättä. Tammikuu on tokisydäntalvea täällä etelässäkin, mutta se kuulostaa silti olevan paljon lähempänäkevättä kuin esimerkiksi marraskuun loppu. Tästä on suunta ainoastaan kohtivaloisampia ja lämpimämpiä päiviä, hitaasti mutta varmasti.

Vuosi2011 oli arabikeväineen ja Norjan tragedioineen maailmanlaajuisestikin merkityksellinenvuosi, mutta aivan erityisesti se oli sitä minulle henkilökohtaisesti. Vietinonnelliset kolme kuukautta tähänastisen elämäni parhaassa työpaikassa, sainuusia rakkaita ystäviä, valmistuin toisen kerran, sain vihdoin äidinvieraakseni omaan kotiini ja lopuksi tapasin vielä Mireillen. Seuraavassapalaan pikaisesti kuluneen vuoden unohtumattomimpiin hetkiin kuvieni myötä:

Tammikuussavierailin Avignonissa opiskelukaverini Loun kanssa ja halasin elefanttiapaavien palatsin edessä:

Loppukuussasain ensimmäisen todistukseni ja kuulin päässeeni läpi kaikista tenteistä:

Helmikuussavanhenin sangen kunnioitettavaan ikään ja juhlin sitä yliopistonsaksankurssilla:

Vietinhiihtoloman Suomessa mahtavien lumikinosten keskellä:

Maaliskuussasain valmiiksi kirjallisen lopputyöni, joka käsitteli roséviinin myyntiä javientiä Suomeen. Sain työstäni erinomaisen arvosanan 17/20:

Huhtikuussakävin äänestämässä eduskuntavaaleissa Suomen konsulaatissa Marseillessa jakäytin tilaisuutta hyväkseni tutustuakseni Monte Criston kreivistä tuttuun Ifinlinnaan:

Huhtikuunpuolivälissä pakkasin kolmen kuukauden aikana tarvittavan määrän omaisuuttanija läksin innoissani "ulkomaille" töihin:

Toukokuussakäyskentelin keväisessä Turussa ja iloitsin siitä, että sain pitkästäaikaa kerrankin viettää kunnolla aikaa Suomessa:

Salonkodissa tuskailimme muutaman viikon keittiöremontin keskellä ja opimme todellaarvostamaan kodinkoneita ja lämpimiä aterioita:

Kesäkuussaviihdyin harvinaisen paljon parvekkeella, milloin meikkaamassa anivarhain ennentöihin lähtöä, milloin aamiaisella mopsien kanssa:

Juhannuksestatuli ikimuistoinen, sillä vietin sen mökillä ensimmäistä kertaa ainakin 15vuoteen ja ennen kaikkea uin meressä, mitä en ollut tehnyt sitten lapsuuteni:

Heinäkuussasen sijaan olin synkällä mielellä, koska jouduin hyvästelemään työpaikkani jakollegani, ja ikään kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, Turun kotiini tuliyllättäen vedenpaisumus, jonka jälkiä korjattiin viisi kuukautta, aivan viimeviikkoihin saakka:

Piristyäksenilähdin pitkästä aikaa risteilylle Tukholmaan ja sain ihailla kaunista kesäistäsaaristoa:

Elokuussasain Ranskaan odotetun vieraan, kun äiti vuosien jahkailun jälkeen lopulta tulikäymään Aixissa. Vuokrasin auton ja kiertelimme 10 päivän ajan lähiseutujanauttien joka hetkestä:

Syyskuussalomailimme totuttuun tapaan Alpeilla:

Tälläkertaa tosin loma alkoi tavallista komeammissa puitteissa aidossa linnassa:

Lokakuussalähdin taas kolmeksi viikoksi Suomeen, mutta tällä kertaa aivan muuta kuintavallista kotona käyntiä varten. Lokakuun viimeisenä päivänä minulla oli ilo,onni ja kunnia tavata Tallinnassa Mireille:

Marraskuussavietin enimmäkseen hiljaiseloa kotona. Ranskassa satoi ja satoi, joten välilläpääsin ihailemaan sateenkaaria olohuoneen ikkunasta:

Joulukuussalähdimme parin päivän pikalomalle Pariisiin:

Vietintietenkin joulua kotona Suomessa perheeni parissa. Tänä vuonna perhe laajenijoulupäivänä uudella pienellä pojalla:

Vuodenkuluttua näemme, millainen on vuoden 2012 kuvitus!

Onnellistauutta vuotta kaikille!

Jouluvauva Edu

2011-12-25T21:08:00.002+01:00

Vaikka joulu onkin virallisesti vasta tänään ainakin suurimmassa osassa maailmaa, tuntuu joulupäivänä jo auttamattomasti siltä, että joulu tuli, oli ja meni. Paljon rauhallisemmin ei enää voisi joulua viettää: olemme olleet vanhempieni kanssa kolmisin ja ottaneet yhtä rennosti kuin minä tahansa normaalina viikonloppuna. Jouluateriankin söimme jo kahden maissa päivällä (minulle kalaa, kananmunia, perunoita ja pienen pieni nokare porkkanalaatikkoa) ja sen jälkeen lähinnä loikoilimme kuka sohvalla, kuka sängyllä, jokaisella mopsi vierellään tai päällään. En viitsinyt edes meikata tai pukeutua yhtään paremmin kuin tavalliseen koirankarvaiseen kotioloasuuni, koska olimme visusti kotona keskenämme. Istuskelin olohuoneessa kynttilänvalossa, napsin vähän väliä suklaata ja lumimanteleita ja annoin katseeni levätä joulukuusessa ja provencelaisessa seimessäni:

Tänä vuonna lisäsin seimen eläinten joukkoon muovisen mopsifiguurin. Hyvin se sulautui joukon jatkoksi lampaiden, villisian ja sammakoiden seuraan.

Lahjoja sain oikein mukavasti siihen nähden, etten varsinaisesti tarvinnut paljon mitään enkä ollut osannut mitään erikoista pyytääkään. Mukaani Ranskaan lähtevät mm. muutama pokkari, pari pyjamaa, tyyriimpi ihonhoitotuote ja Kalevala-korun Mai-kaulakoru, josta olin erityisen iloinen.

Yhden parhaista lahjoista sain kuitenkin vasta tänään, kun pääsimme heti tuoreeltaan katsomaan uusinta perheenjäsentä. Veljeni ja kälyni hakivat nimittäin tänään perheenlisäyksensä mopsikasvattajalta Inkoosta. Tässä äidin sylissä herra Edu Kehäkettunen, 8 viikkoa:

Mitkä hurmaavan tukevat karhunkäpälät! Fifi-täti ei tietenkään malttanut olla hetkeäkään paijaamatta mopovauvaa:

Onneksi ehdin nähdä Edun ennen paluutani Ranskaan keskiviikkona. Sitä ennen minun on vielä vietettävä yksi päivä Turussa järjestelemässä omaisuuttani. Iso vesivahinkoremontti on nyt vihdoin valmis ja huonekalut palautettu, mutta levyni, kirjani ja muut tavarani ovat edelleen isoissa kasseissa odottamassa, että järjestän ne paikoilleen.

Leppoisaa joulun jatkoa kaikille!

Matkailu avartaa, version 2011

2011-12-20T21:37:00.001+01:00

Joulunalus ei totisesti ole minulle ideaalisinta matkailuaikaa. Viime vuonna tein kaksi päivää matkaa Suomeen milloin lumisateiden, milloin lakkojen hidastamana, eikä kotimatka tänäkään vuonna sujunut aivan suunnitelmien mukaan. Onneksi tällä kertaa pääsin perille vain puoli vuorokautta myöhässä.

Alkujaan minun piti lähteä matkaan Marseillesta sunnuntai-iltana klo 17.35, saapua Amsterdamiin puoli kahdeksan maissa, vaihtaa konetta ja olla perillä Helsingissä puoliltaöin. Matkani kuitenkin mutkistui jo ennen kuin se ehti alkaakaan, sillä lentokonetta ei Marignanen kentällä näkynyt eikä kuulunut. Se saapui vasta virallisen lähtöaikansa jälkeen ja lähti lopulta takaisin reilut puolitoista tuntia myöhässä. Amsterdamissa oli kuulemma ollut koko sunnuntaipäivän surkea keli, käytössä oli vain yksi laskeutumiskiitorata ja lähes koko lentoliikenne myöhästellyt pitkin päivää. Olin tietysti huolissani Helsingin-lentoni vuoksi, mutta ajattelin toiveikkaana, että sekin ehkä olisi sopivasti myöhässä ja ehtisin kaikesta huolimatta ajoissa.

Amsterdamiin laskeuduttuamme lentoemäntä kuulutti, että niiden, joiden jatkolentojen oli määrä lähteä ennen yhdeksää, ei turhaan kannattanut pyrkiä lennoilleen. Minä halusin kuitenkin yrittää, sillä ehdinhän toissa keväänä Frankfurtissakin lennolleni, vaikka lentoemäntä muuta väitti. Kiiruhdin siis kantamuksineni puolijuoksua ilmoitetulle lähtöportille – onneksi alan jo tuntea Schipholin kentän transit-alueen, olinhan siellä jo seitsemättä kertaa tänä vuonna! Portilla ei kuitenkaan enää näkynyt mitään aktiviteettia, ja viereisen portin henkilökunta vahvisti, että lento oli lähtenyt ajallaan viisi minuuttia aikaisemmin.

Tiedustelin, mitä minun nyt pitäisi tehdä. Kohdalleni oli aiemmin sattunut vain myöhästyneitä tai peruutettuja lentoja, mutta en vielä koskaan ollut itse myöhästynyt. Ystävälliset virkailijat neuvoivat minut transfer-tiskille ja yksi heistä jopa juoksi perääni ilmoittaakseen, että KLM toki järjestäisi minulle majoituksen ja kuljetuksen hotellille ja seuraavana päivänä takaisin kentälle. Sainkin parissa minuutissa käteeni nipun papereita: uuden boarding passin seuraavan aamun Helsingin-lennolle ja 50 euron alennuskupongin seuraavia Air France/KLM-lentojani varten sekä lapun, jolla sain valita joko 10 euron arvosta syömistä ja juomista lentokentän ravintoloissa, 15 euron alennuksen tax free -ostoksista tai 2000 ylimääräistä lentomailia. Valitsin tietenkin lentopisteet. Seuraavaksi kävin noutamassa maksusitoumuslomakkeen hotellia varten ja ohjeet siitä, missä odottaa ilmaista minibussikuljetusta hotellille.

Majapaikkani osoittautui tyylikkääksi neljän tähden hotelliksi, josta sain paitsi ison ja mukavan huoneen, myös kolmen ruokalajin illallisen lentoyhtiön laskuun. Aamiainenkin olisi kuulunut hintaan, mutta sitä en ehtinyt nauttia, sillä kuljetus lentokentälle odotti jo viideltä aamulla.

Ehdin nukkua pari tuntia KLM:n hätävarameikkipussista löytämäni t-paita ylläni (matkalaukkuni jäi yöksi säilöön lentokentälle) ja vaikka mieluummin olisinkin käynyt yöpuulle omassa huoneessani kuten oli tarkoitus, oli minulla silti onni viettää yö isossa pehmeässä vuoteessa paksun peiton alla eikä torkkua koiranunta lentokentän kovilla istuimilla vahtien samalla käsimatkatavaroitani. Harmi vain, että minun piti nousta jo varttia vaille neljä ollakseni viideltä valmiina vietäväksi takaisin kentälle.

Söin kaikessa rauhassa aamiaista Starbucksissa...

... josta 11 euroa oli tosin liikaa, sillä croissant ja pain au chocolat eivät todellakaan olleet tuoreita! Mikä häpeä, mutta annettakoon se anteeksi, sillä muuten minulla on pelkkää erittäin hyvää sanottavaa niin KLM:n kuin Schipholin kentänkin henkilökunnasta. Yhtä ystävällistä ja hymyilevää palvelua on turha odottaa Ranskassa muutamia äärimmäisen harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Lähetin jopa palautetta lentoyhtiölle kiittääkseni loistavasta toiminnasta.

Maanantaiaamuna sää näytti jälleen suosivan lentoliikennettä, sillä nopeahkon jäänpoisto-operaation jälkeen pääsimme lentoon lähes aikataulussa heti aamuseitsemän jälkeen. Sitten olikin edessä enää bussimatka Saloon ja olin vihdoin kotona! Matkan aikana sain ihailla kyllikseni kunnon eteläsuomalaista joulusäätä synkänharmaine taivaineen ja bussin ikkunoihin mäiskähtelevine räntähiutaleineen. Hienovarainen muistutus ulkosuomalaiselle siitä, ettei Etelä-Eurooppaan muuttaminen ollut laisinkaan huono ratkaisu? Aixin auringonpaistekaan ei tosin korvaa sitä iloa, jonka kokee, kun kotiovella on vastassa 12-tassuinen ja kolmehäntäinen innosta täpinöissään oleva vastaanottokomitea. Oikeastaan oli hyväkin, että saavuin perille päiväsaikaan, jolloin mopsit olivat hereillä ja pääsivät heti suukottelemaan.

Marraskuun värinen Pariisi

2011-12-08T14:52:00.000+01:00

Minilomamme kaukaisessa pääkaupungissa on takana. Juliette Grécon tavoin voisin luonnehtia Pariisia marraskuun väriseksi, niin synkän harmaa ja hyinen se tällä kertaa oli – ainakin verrattuna Provenceen, missä on edelleen kirkasta, viitisentoista lämpöastetta ja lounastaminen ulkoterassilla täysin varteenotettava vaihtoehto.

Kuten aiemmin kerroin, matkustimme vaihteeksi junalla, mutta seuraavalla kerralla luotamme jälleen hyvin todennäköisesti Air Francen nopeaan ja näppärään kyytiin. Junalla matkustaminen on vain niin paljon epämukavampaa kuin lentäminen: juna heiluu ja keikkuu, ihmiset hyppäävät jatkuvasti käytävällä edestakaisin ravintolavaunuun, vessaan, junan eteiseen ja luoja ties minne, matkalaukut pitää itse raahata kilometrin pituisella asemalaiturilla oikean vaunun kohdalle ja löytää niille sopiva säilytysjemma matkan ajaksi, juominen ja syöminen maksaa nahat takapuolesta (coûter la peau des fesses – onneksi tajusin ottaa meille eväät mukaan!) ja asemilla on aina hiton kylmä. Lentäessä taas riittää, että on itse oikeaan aikaan lentokentällä. Matkatavaroista ei tarvitse huolehtia, liikkuminen on tasaista, matka kestää kolmasosan junamatkasta ja kaupan päälle tarjoillaan ilmaisia virvokkeita. Toki taksimatka hotellille on pidempi lentokentiltä kuin Gare de Lyonilta, mutta Air Francen lentokenttäbussilla pääsee mukavasti Invalideille tai Riemukaarelle, jotka ovat vähintään yhtä "keskustassa" kuin juna-asemakin. Parinkympin säästö ei niin paljon merkitse, kun toisessa vaakakupissa on matkustusmukavuus.

Synkästä säästä huolimatta nautimme kuitenkin täysin rinnoin parin päivän maisemanvaihdoksesta. Kummallakin oli omat tavoitteensa: minä halusin tutustua Pariisin kaupungin historian museoon Musée Carnavalet'hen, E. puolestaan halusi ostaa kengät ja pari villapaitaa, koska ei normaalioloissa ikinä ehdi eikä viitsi käydä ostoksilla Aixissa paitsi välttämättömän pakon edessä. Koska ulkona ei juuri huvittanut flaneerata, ei kumpaakaan haitannut, vaikka kaikki suunnittelemamme aktiviteetit tapahtuivatkin sisätiloissa.

Heti perjantai-iltapäivänä saavuttuamme suuntasimme Pont des Arts -sillalle kiinnittämään varta vasten hankkimaani lukkoa. Rakkauslukot, cadenas d'amour, ovat nimenomaan tämän sillan erikoisuus: ideana on kiinnittää sillan verkkoaitaan riippulukko ja heittää sitten lukon avaimet Seineen. Rakkaus kestää yhtä kauan kuin lukkokin, ja koska lukkoa ei voi enää avata, säilyy rakkauskin ikuisesti. Ainakin teoriassa ja uskomuksen mukaan. Näin lukot ensimmäisen kerran viime syksynä suuren blogimiitin yhteydessä ja päätin silloin, että seuraavalla Pariisi-visiitillä me lisäämme joukkoon oman lukkomme, lempinimillämme ja päivämäärällä varustettuna. Nyt se tuli tehtyä:

Koska olimme aivan Conciergerien vieressä ja meillä oli pari tuntia aikaa ennen sovittuja illallistreffejä pariisilaisystävämme kanssa, houkuttelin E:n vierailulle pahamaineiseen vallankumousvankilaan. Conciergerie on aina yhtä vaikuttava, eikä suinkaan vähiten siksi, että Marie-Antoinette mopseineen vietti siellä elämänsä viimeiset pari kuukautta tuhansien kohtalotovereidensa tavoin.

Onnettoman kuningattaren alkuperäinen selli ei ole säilynyt, mutta lähelle sen todennäköistä sijaintia on rekonstruoitu mahdollisimman aito jäljennös. Allaolevan kuvan matto sen sijaan on oikeasti ollut Marie-Antoinetten vankilan lattialla ja toivottavasti suojannut edes vähän Seinestä huokuvalta kylmältä kosteudelta:

Museokaupat ja etenkin niiden kirjat kuuluvat Pariisin museoiden parhaaseen antiin. Conciergerien kaupasta löytyi mm. tämä englantilainen lastenkirja, jossa kertojana on Marie-Antoinetten mopsi Moi!

Melkein olin jo ostamassa kirjan, kun E. kysyi kevyen epäuskoisena, aionko tosissani maksaa 15 euroa piirretystä lastenkirjasta. En siis lopulta maksanut, vaikka suloinen tuo kyllä olisi ollut!

Lauantain sovimme sateen takia shoppailupäiväksi. Shoppailu Pariisissa ei kuulosta ylettömän rankalta tai uuvuttavalta ajanvietteeltä, mutta sitä se silti oli: kylmä ja sateinen lauantai-iltapäivä vähän ennen joulua ajaa sadan prosentin todennäköisyydellä kauppoihin niin pariisilaiset kuin turistitkin, ja tungos oli sen mukainen. Aamupäivä kello 14 asti kului kenkäkaupoissa. E. löysi kyllä heti alkuun helposti majapaikkamme vierestä place de la Républiquelta yhden kenkäparin, mutta samat kengät piti saada myös ruskeina, ja sitä varten kipitimme sateenvarjoinemme rue de Rivolia pari kilometriä, kunnes kolmannesta saman ketjun liikkeestä löytyi oikea malli ja koko. Välissä ennätin juuri ja juuri napata yhden turistikuvan Pariisin kaupungintalosta:

Kuultuaan, että kaupungintalon aukio on entinen teloituspaikka place de Grève, E. innostui ja halusi aukiolle kävelemään ja kokeilemaan, tuntuisiko paikalla kummittelevan. Veikkaan tosin, että tuntemamme kylmät viimat ja puistatukset johtuivat pikemminkin säästä kuin aukiolla teilipyörällä murskaksi hakattujen kuninkaanmurhaajien rauhattomista hengistä.

Kun kenkäoperaatio oli viimein saatu päätökseen, suuntasimme kohti yhtä kaupungin komeasti joulukoristelluista ostosparatiiseista:

Ulkokuori oli vaikuttava, mutta sisältä paratiisi muistutti lähinnä helvetin syövereitä. Stockmann Hullujen päivien aikaan vaikuttaa autiolta verrattuna tavalliseen joulunaluslauantai-iltaan Lafayettella. Onneksi tiesimme molemmat, mitä olemme hakemassa ja suuntasimme suoraan oikeille osastoille; tavallisesta kiertelystä ja katselemisesta ei olisi tullut satojen (tuhansien?) ihmisten tungoksessa mitään. E. sai lopulta villapaitansa ja minä omani:

(kuvat Lafayetten nettikaupan sivuilta)

Ja sitten äkkiä ulos, metroon ja pieneen hotellihuoneeseemme pois ihmislaumojen ulottuvilta! Vähään aikaan ei todellakaan tehnyt mieli nähdä ketään.

Seuraavana päivänä oli vuorossa kauan odottamani Musée Carnavalet, joka osittain sijaitsee kirjeiden kirjoittajana kunnostautuneen markiisitar de Sévignén kaupunkipalatsissa. En ollut odottanut turhaan: ah ja voih, mitä ihania rokokoosalonkeja, koristeellisia huonekaluja, muotokuvia ja marmoritakkoja!

Parasta oli kuitenkin vallankumousosasto, jonka perusteelliseen tutkimiseen vierähti kevyesti kaksi tuntia.

Alkuperäisestä Bastiljin tiilestä veistetty vankilan pienoismalli. Museovierailun koskettavin ja mieleenpainuvin elämys löytyi pienestä vitriinistä murhatulle kuningasperheelle omistetusta huoneesta:

Kuvat ovat epätarkkoja, koska ne on otettu ilman salamaa lasin läpi lähikuva-asetuksella. Ylemmän kuvan vasemmanpuoleisessa medaljongissa on pieni palanen alkujaan valkoista, mutta nykyään pahasti kellastunutta kangasta: se on kappale sukkaa, joka Marie-Antoinettella oli jalassaan teloituspäivänään. Tuntui uskomattomalta, että tämä vuonna 2011 silmieni edessä oleva kankaanpala oli vasten kuningattaren ihoa, kun hänet 16.10.1793 kuljetettiin lantakärryissä läpi Pariisin ja kun hän noustessaan kevein askelin mestauslavalle pyysi viimeisinä sanoinaan anteeksi astuttuaan vahingossa pyöveli Sansonin jalalle.

Alemman kuvan hopeamedaljonki on, jos mahdollista, vieläkin liikuttavampi: sen sisällä on ohut suortuva Marie-Antoinetten hiuksia. En tiedä, mutta haluaisin tietää, milloin ja missä olosuhteissa hiukset on leikattu ja kenen hallussa ne ovat olleet vuosisadat ennen päätymistään museon kokoelmiin. Pala sukkaa ja tuppo hiuksia, siinä kaikki, mitä Ranskan viimeisestä kuningattaresta on jäljellä. Niin katoaa mainen kunnia. Marie-Antoinetten muisto elää silti yhä vahvasti, sillä kuulin Carnavalet'n museokaupan kassanhoitajalta, että Pariisissa toimii Marie-Antoinette-yhdistys. Harkitsen siihen liittymistä.

Tunnekuohuista toipuaksemme menimme museovisiitin jälkeen syömään omalaatuiseen, historialliseen Chartier-ravintolaan, joka ainaisesta jonosta päätellen kuuluu useimpien turistien ohjelmaan.

Chartier muistuttaa 1800-luvun kansanruokalaa, jollaisessa Zolan L'Assommoir-romaanin päähenkilö Gervaise olisi voinut käydä. 1896 perustetun ravintolan sisätilat on listattu kansalliseksi monumentiksi, ja sen erikoisuutena on halpojen hintojen lisäksi se, että asiakkaat istutetaan sikin sokin isoihin pöytiin (intiimiä kahdenkeskistä ateriaa ei siis kannata toivoa nauttivansa täällä) ja tarjoilija kirjoittaa tilaukset suoraan paperisiin pöytäliinoihin:

Pullo roséta, E:lle kinkkua ja minulle kuusi etanaa, molemmille kanaa, mutta minulle rinta ja E:lle koipi spagetin kera. Selkeää?

Yhteystiedot paperiservetistä niille, jotka ehdottomasti tahtovat Chartier'lle seuraavalla Pariisin-matkallaan (metro Grands Boulevards):

Restauraatio-operaation jälkeen E. tahtoi vielä viereiseen Grévin-vahamuseoon. Minä olen käynyt siellä joka kerta Pariisissa ollessani, viimeksi vuosi sitten, mutta pitihän tuttuja käydä tervehtimässä:

Kuten tavallista, minua eivät kiinnosta vähääkään Michael Jacksonin, Madonnan tai kuningatar Elisabetin vahakopiot. Sen sijaan viihdyin Mozartin ja markiisitar de Pompadourin seurassa:

Arvatkaapa, pukeutuisinko mieluummin farkkuihin ja villatakkiin vai Pompadourin jumalaiseen rokokoopukuun?! Kunhan aikakone keksitään, ilmoittaudun välittömästi vapaaehtoiseksi koekaniiniksi.

Kahden ja puolen päivän aikana tuli siis nähtyä ja koettua kaikenlaista. Maanantaiaamuna ennätimme vielä läheiseen kahvilaan viimeiselle pariisilaisaamiaiselle ennen kuin otimme taksin Gare de Lyonille ja nousimme kotiin lähtevään junaan.

Matkalaukkuuni ei kertynyt tällä reissulla ylettömästi lisätäytettä. Kahden em. puseron lisäksi nautin lähinnä museokauppojen antimista:

A bientôt, Paris ! Seuraavalla kerralla ohjelmassa Versailles...

Syvällä somessa

2011-11-30T11:23:00.001+01:00

Luin jokin aika sitten Me Naiset -lehdestä pysäyttävän artikkelin someen eli sosiaaliseen mediaan hurahtaneista suomalaisista. Artikkelissa haastateltiin parikymppistä tyttökolmikkoa, 35-vuotiasta miestä ja kolmikymppistä pariskuntaa näiden sosiaalisen median käyttötottumuksista.

Paikoin juttu oli ällistyttävää luettavaa. Tytöt eivät baarissa istuessaan keskustelleet lainkaan keskenään suullisesti, vaan pelkästään Facebookin kautta. Miehen puolitoistavuotiaalla pojalla on jo sähköpostiosoite ja Facebook-profiili ja lapsi kuuluu olevan ihmeissään, kun kaikki kiiltävät pinnat eivät olekaan iPadin näyttöjä eivätkä reagoi kosketukseen.

(kuva)

Siis oikeasti, 1,5-vuotias lapsi käyttää päivittäin iPadia ja katselee sillä eläinten kuvia? Mitä tapahtui vauvojen kuvakirjoille, niille, joiden kiiltävät sivut ovat paksua pahvia ja joille voi huoletta sotkea ruokaa, kuolaa tai mitä tahansa ja pyyhkiä rätillä puhtaiksi? Minä muistan vieläkin, kuinka korkeintaan parivuotiaana osasin näyttää katselukirjan piirroskuvasta karkkipaperin, leppäkertun, madon ja paljon muuta. Kirja oli täynnä tahmaa, koska "luin" sitä myös syödessäni, ja minulle valtavan tärkeä ja rakas. Miten sama onnistuu iPadin kanssa? Kuinka moni vanhempi sietää sosetahroja herkällä kosketusnäytöllä?

Entä miksi enää edes tavata ystäviä kasvotusten, jos juttelemisen sijasta jokainen näpyttelee hiljaisuudessa kännykkäänsä? Eikö olisi helpompaa ja halvempaa pysyä kotona kukin oman nettikameransa edessä ja järjestää videochat tai Skype-sessio? Facebook on verraton keino pitää yhteyttä kavereihin ulkomailla tai muuten vain pitkien välimatkojen päässä, mutta kun istutaan fyysisesti vierekkäin, miksi ihmeessä kommunikointi hoidetaan silloinkin virtuaalisesti?

Ehkä olen jo niin kalkkis ja käpy, etten tajua. Tähän saakka olen kokenut edustavani jonkinlaista modernia edelläkävijäsukupolvea mitä teknologiaan tulee, mutta ilmeisesti olenkin luulossani aivan harhateillä. Minä sain ensimmäisen kännykkäni lukion 1. luokalla, 16-vuotiaana jouluna 1997, ja sillä pystyi soittamaan ja lähettämään sekä vastaanottamaan tekstiviestejä. Ei herätyskelloa, kalenteria, Angry Birdsejä tai Twitter-sovellusta. Tekstiviesteihinkin sai vain isot kirjaimet, ja halko painoi varmaan puoli kiloa. Nykyään sille nauraisivat jo varikset ja koiratkin, puhumattakaan sujuvasti iPadia käpälöivistä puolitoistavuotiaista.

(kuva)

Artikkeli sai minut ennen kaikkea pohtimaan omaa somen käyttöäni. Olen parhaillaan käyttäjänä lähes 10 eri sosiaalisen median sivustolla: Facebook, Twitter, Foursquare, LinkedIn, Viadeo, HeiaHeia, Flight Diary... Yhtä aktiivinen en sentään joka paikassa ennätä olla; vaikka työtön olenkin, ei tietokone ole kasvanut kiinni syliini eikä juurtunut olohuoneen pöydälle.

Facebook on minulle somen ehdoton ykkönen. Se on käytännössä auki aina silloin kuin koneenikin, ja kun en ole kotona, puhelimeni näyttöön päivittyy jatkuvasti valikoima tuoreimpia FB-päivityksiä. Mobiili-Facebook on itse asiassa nerokas keksintö: kassajonossa tai bussissa ei tylsisty lainkaan niin nopeasti, kun lueskelee kontaktien viimeisimpiä kuulumisia, ja sen avulla voi pitää useat ihmiset yhtäaikaisesti ajan tasalla tärkeistä tapahtumista. Odottaessani viime joulun alla epätietoisena ja -toivoisena Marseillen kentällä lentoa Suomeen, en joutunut ilmoittelemaan tilanteen edistymisestä monelle ihmiselle erikseen, vaan yksi päivitys tavoitti niin vanhemmat, ystävät kuin sukulaisetkin.

Twitteriin sen sijaan en ole onnistunut luomaan läheistä suhdetta. Tuntuu, että sitä pitäisi seurata jatkuvasti ja herkeämättä: joskus johonkin viestiketjuun vastatessani on yhden 140 merkin päivityksen kirjoittamisen aikana ilmestynyt 40 lukematonta tweetiä. Kuinka monta tuhatta niitä kertyykään, kun on viikon sinisen pikkulinnun viserryksen ulottumattomissa?

(kuva)

Uusin löytöni on Foursquare, johon käyttäjä ilmoittaa, missä paikassa (kauppa/ravintola/asema/pääkatu jne.) hän kulloinkin on. Joko sen uutuudenviehätys kestää tavanomaista kauemmin tai sitten minusta on kovaa vauhtia tulossa vakituinen käyttäjä, koska kirjaudun lähes automaattisesti Foursquareen heti, kun olen jossain muualla kuin kotona tai lähibussipysäkillä. Olen jo kahden paikan pormestari eli kirjautunut sinne muita useammin kahden viime kuukauden aikana. (Pahoittelen muuten FB-kavereideni seinien spammaamista Foursquare-päivityksilläni: sovelluksen ei ollut tarkoitus lähettää sijaintiviestejä Facebookiin, mutta nähtävästi kyseinen asetus ei toimi. Nyt olen muuttanut ne Facebookin kautta näkymään vain itselleni.)

Oleellinen kysymys kuuluu: miksi? Miksi haluan tiedottaa Internetissä, että kävin juuri Fnacissa ja Sephoralla, olin puoli tuntia sitten Aixin linja-autoasemalla ja parhaillaan menossa metroon Marseillessa Saint Charlesin rautatieasemalla? Mitä se kenellekään kuuluu, mitä hyötyä siitä on, ja ennen kaikkea, mitä haittaa? Tajusin vasta äsken, että olen aikanaan liittänyt Twitter-tilini Foursquareen ja vaikka en ole rastittanut kohtaa "lähetä aina sijaintini oletuksena Twitteriin", sovellus on kuitenkin tehnyt niin. Olen siis kuukauden ajan uskollisesti raportoinut liikkeeni myös minua Twitterissä seuraaville tuntemattomille. Poistin saman tien yhteyden näiden tilien väliltä ja toivon, etten ole ehtinyt saada perääni ketään hämärää stalkkeria. Hiljattain luin erään saksalaisen romaanin, jonka eräs osuus sijoittui DDR:n aikaan. Ihmettelin lukiessani, miten valtio muka voi tietää, missä ja minä päivinä ja kellonaikoina harmiton ja rehellinen päähenkilö oli liikkunut. En vahingossakaan tullut ajatelleeksi, että nykyään jaan itsekin vapaaehtoisesti ja innoissani samanlaisia tietoja julkisesti.

Itse kysymykseen en osaa edelleenkään vastata. Käytän Foursquarea, koska se on hauskaa ajanvietettä. Sen avulla muistan itsekin, missä olen minäkin päivänä ollut. Minua huvittaa ja kiinnostaa nähdä, onnistunko käymään jossain tietyssä paikassa useammin kuin muut käyttäjät. Se on muiden some-sovellusten tapaan muoti-ilmiö, jota "kaikki" käyttävät. Huonoja ja ontuvia selityksiä kaikki. Kuka keksii paremman?

Pariisiko kakkosvaihtoehto?

2011-11-25T11:30:00.001+01:00

Yleensä olen sen sortin ihminen, joka miettii ja suunnittelee tekemisiään pitkään ja hartaasti. Joskus harvoin kuitenkin eteen tupsahtaa yllättävä tilaisuus toimia varsin spontaanisti ja nopealla aikataululla. Viimeksi kohdalleni osui ex tempore -tilanne tiistaina, kun E. soitti töistä ja mainitsi varsinaisen asiansa ohella joutuvansa ottamaan kolme ylimääräistä lomapäivää vielä tämän vuoden puolella, jotta ei menetä niitä valtiolle. Minä sain siinä silmänräpäyksessä kuningasidean: "Otat ne jonkun viikonlopun ympärille ja lähdetään jonnekin!"

Emme ole syksyn 2005 jälkeen käyneet yhdessä missään lähialueemme ulkopuolella, tuttujakin tutumpia Alppeja lukuun ottamatta. Olen monesti yrittänyt ehdottaa, että lähtisimme viikonlopuksi jonnekin, minne tahansa naapuridepartementteja kauemmas; asumme alle puolen tunnin ajomatkan päässä lähimmältä lentokentältä ja Etelä-Ranskasta pääsisi vajaassa kahdessa tunnissa lentämään niin Lissaboniin kuin Berliiniinkin. Italia on parinsadan kilometrin päässä ja Barcelonaan kulkee säännöllisesti busseja. Me taas vietämme viikonloput tiiviisti kotona pyykkiä pesten, televisiota katsellen ja nukkuen. Matkakohteiden sijaan yritämme päättää, viitsiikö imuroida vai ei ja vaihdetaanko lakanat nyt vai ensi lauantaina, ja sunnuntain kohokohtana on lounas vietnamilaisessa ravintolassa E:n isän kanssa.

(kuva)

Tieto yllättävästä viiden päivän lomasta sai saman tien spontaanin puoleni hereille. Kieltäydyin kuuntelemasta E:n vastusteluja ("eikö olisi kuitenkin parempi pysyä rauhassa kotona ja nukkua pitkiä päiväunia?") ja aloin välittömästi ideoida, mihin olisi houkuttelevinta lähteä. Praha? München? Zürich? Venetsia? Toisin kuin Suomessa, täällä kaikki tosiaan tuntuu olevan miltei parin harppauksen päässä. Lopulta Praha alkoi tuntua hauskimmalta vaihtoehdolta, etenkin kun Air France alkoi hiljattain lentää erittäin edullisia lentoja pariinkymmeneen Euroopan kaupunkiin suoraan Marseille-Provencen kotikentältämme. E. kyseli epäluuloisesti, onko siellä poliittisesti rauhallista (vrt. Prahan kevät) ja vieläkö maa on kommunistinen. Näytin Googlesta kuvia Kaarlensillasta ja raatihuoneen tähtitieteellisestä kellosta ja vakuutin, että rautaesirippu on ihan oikeasti murtunut jo 20 vuotta sitten. (Ennakkoluulot istuvat tiukassa...)

Loman ajankohta osoittautui kuitenkin huomattavasti matkustusintoani rajoittavaksi tekijäksi. E. on lomapäiviään valitessaan riippuvainen 2-4 muusta henkilöstä, joten ainoaksi mahdollisuudeksi jäi lopulta 2.-6.12. Hyvin pian kävi ilmi, ettei 10 päivän varoitusajalla saanut edullisia lentolippuja minnekään, etenkään kun minä haluan mieluiten lentää vain Air Francella ja/tai KLM:lla lentopisteideni maksimoimiseksi. Prahaan olisi toki päässyt edestakaisin satasella, mutta vasta maaliskuussa. Melkein jo totesin, että ketut, ollaan sitten kotona ja nukutaan viisi päivää putkeen, kunnes tulin ajatelleeksi, ettei ulkomaanmatkailu sittenkään ole ainoa harkinnan arvoinen vaihtoehto. Onhan Ranskassakin ihan kivoja kaupunkeja... kuten nyt vaikka Pariisi.

(kuva)

Siis haloo, paremman vaihtoehdon puutteessa pitää tyytyä Pariisiin?!? Ehdin juuri löytää Air Francen parhaan tarjouksen 172 e / kuono, kun E. mainitsi, ettei ole koskaan matkustanut TGV:lla. Surffasin siis kuuliaisesti SNCF:n, paikallisen VR:n sivuille ja totesin meidän kummankin säästävän kuusikymppiä, jos suhautamme pääkaupunkiin trikolorisiipien sijasta luotijunalla. Aikaa tietysti kuluu triplasti, tunnin sijasta kolme, mutta kaksin matkustaessa sen saanee kulumaan, eikä ainakaan tarvitse pelata käsimatkatavaroiden kokorajoitusten ja kosmetiikkamuovipussien kanssa! Niinpä viikon päästä "nousemme" junalla Pariisiin, monter à Paris, kuten täällä tavataan sanoa.

Ensimmäiset treffit yhteisen rakkaan pariisilaisystävämme kanssa on jo sovittu, minulla on valmiina sotasuunnitelma E:n houkuttelemiseksi ainakin yhteen museoon ja vielä on viikko aikaa miettiä, miten parhaiten ja tehokkaimmin käyttää kaksi ja puoli päivää suurkaupungissa. Olisipa vain enemmän aikaa!

Paluu Ahdin valtakuntaan

2011-11-13T20:04:00.001+01:00

Kolmen viikon Suomi-jaksoni oli ja meni ja palasin viikko sitten takaisin eteläiselle kotiseudulleni. Istuin Helsinki-Amsterdam-lennolla ikäiseni hollantilaistytön vieressä ja ajauduimme sattumalta juttelemaan lähes koko lennon ajan. Yleensä pysyttelen lentokoneessa mahdollisimman omissa oloissani iPodin, kirjan ja omien ajatusteni kanssa, mutta tällä kertaa keskustelumme alkoi sattumalta koneessa tarjotuista voileivistä ja laajeni lopulta käsittelemään Amsterdamia, Euroopan kuninkaallisia, lemmikkieläimiä, kansallisten juhlapäivien viettoa ja käytöstapoja. Oli pitkästä aikaa todella mukavaa puhua englantia, jota en ole käyttänyt juuri ollenkaan sitten viime kevään paitsi Amsterdamin lentokentän tax free -kaupoissa.

Amsterdamissa oli vielä kaunista ja aurinkoista, mutta jälkimmäisellä lennolla Ranskaa ylittäessämme pilvikerros muuttui sitä paksummaksi ja harmaammaksi, mitä lähemmäs etelää tulimme. Puolivälissä matkaa cockpitistä tiedotettiin, että Marseillessa vallitsee light rain, mutta todellisuudessa sade oli kaikkea muuta kuin heikkoa ja kevyttä. Laskeuduimme keskellä ukkospilveä melkoisessa turbulenssissa, ja vaikka en koskaan pelkää lentokoneessa, tällä kertaa en ollut aivan rauhallinen. Kone heilui puolelta toiselle, salamat leiskuivat ympärillä (eivät onneksi osuneet) ja vaikka kello oli vasta puoli viisi, oli ulkona niin pimeää, että laskeutumisen huomasi vasta pyörien koskettaessa kiitorataa. Marignanen kentän kiitorata-aluetta näytti peittävän parin sentin vesikerros ja vieressäni istuva englantilaisnainen totesi ihmeissään, että Englannissa oli ollut huomattavasti parempi sää kuin Marseillessa!

E. oli onneksi minua vastassa, mutta kuulemma tulomatkalla lentokentälle tie oli ollut paikoin aivan veden vallassa ja ainakin kolme autoa oli ajanut ojaan. Rankkasateesta johtuen matkatavaramme olivat tietysti likomärät, ja sainkin kotona kuivatella nahkatakkiani ja kenkiäni pari päivää.

Sade oli jatkunut yhtäjaksoisesti lähes koko edellisen viikon ja kuten usein näillä seuduilla, tuhot eivät jääneet pelkkiin vuotaviin kattoihin ja vesilammikoihin teillä. Neljä ihmistä kuoli naapuridepartementtien puolella ja tuhansia ihmisiä evakuoitiin taloistaan, joihin oli muutamassa minuutissa noussut metri vettä. Meillä ei onneksi henkilökohtaisesti ollut mitään ongelmia, mutta Provence näytti vedenpaisumuksen alla varsinaiselta Ahdin valtakunnalta. Säätiedotuksiakin oli turha katsoa, koska seuraavana päivänä tietenkin edelleen satoi.

Vasta tiistain tai keskiviikon tienoilla sade viimein hellitti ja olohuoneen ikkunasta näkyi valtava sateenkaari:

Sateen ansiosta täällä on onneksi vielä lämmintä, kahdenkymmenen asteen tietämissä, joten ilman takkia tarkenee ulkona mainiosti:

Huomasin aivan sattumalta, että caprihousut ovat saappaiden kanssa hyvinkin kelvollinen syysasu. Toivottavasti ehdin hyödyntää niitä vielä pitkään ennen ensimmäisiä kylmiä päiviä.

Prantsuse šansoonilauljatar

2011-11-02T14:39:00.000+01:00

Väsynyt, haikea mutta samalla onnellinen ja jälleen yhtä huikeaa elämystä rikkaampi: näin voisin kiteyttää tämänhetkiset fiilikseni Mireillen toissapäiväisen Tallinnan-konsertin jälkimainingeissa. Kokemus miltei hipoi täydellisyyttä, ja vaikka ensi alkuun en edes ollut aikeissa lähteä etelänaapuriin Mimiä kuulemaan, olisi ketutus tällä hetkellä sanoinkuvaamaton, jos olisin jättänyt menemättä.

Kuten ylläolevasta lipusta ilmenee, konsertti oli siis maanantai-iltana. Minä halusin kuitenkin ehdottomasti Tallinnaan jo edellisenä iltana kaiken varalta, jotta mahdollinen myrsky / haaksirikko / lakko / sota ei estäisi perillepääsyä mainittuna päivänä, joten olimme paikalla jo sunnuntaina.

Maanantaiaamupäivä tuntui suorastaan matelevan eteenpäin: selvitimme heti aamusta Saku Suurhallin sijainnin sekä todennäköisimmät ja otollisimmat paikat kytätä Mireillen saapumista hallille, ja tapoimme sen jälkeen aikaa kiertelemällä viereisessä valtavassa ostoskeskuksessa. Kunnon asiantuntevien fanien tapaan asetuimme hallin takaoven välittömään läheisyyteen tasan klo 15, sillä siitä kellonlyömästä eteenpäin voi periaatteessa odottaa tähden saapuvan ja harjoitusten alkavan milloin tahansa, ja tant pis mikäli silloin ei ole paikalla! Puolisen tuntia odotettuamme alkoi kylmä viima purra uudesta villakangastakistani huolimatta, joten rohkaistuin ja lähetin äärimmäisen kohteliaan tiedustelutekstiviestin Hervélle, joka toimittaa Mireillen managerin ja yleismies Jantusen virkaa. Hervé vastasi saman tien, että he olisivat paikalla noin tuntia myöhemmin ja pääsisimme ilman muuta harjoituksiin. Tiedosta rohkaistuneina lähdimme kiireellä laittautumaan hotellille, joka sijaitsi täydellisellä paikalla alle 15 minuutin kävelymatkan päässä hallilta, ja olimme takaisin Sakuhallin takaovella täsmälleen klo 16.30.

Mireille seurueineen tosin saapui vasta viiden jälkeen, mutta hyväähän kannattaa tunnetusti aina odottaa. Pysyttelimme pienen, kunnioittavan välimatkan päässä (inhoan etenkin saksalaisfanien tapaa hyökätä heti Mimin iholle ennen kuin hän on edes kunnolla ulkona autosta) ja huomatessaan meidät Mireille tuli heti luoksemme halaamaan ja poskisuutelemaan ja kyselemään kuulumisia. Ajattelin jälleen kerran, että onneksi en fanita jotain Madonnan tms. kaltaista laulajaa, joka on saavuttamaton ja liikkuu ainoastaan sadan turvamiehen ympäröimänä; minun idolini tulee itse henkilökohtaisesti tervehtimään minua ja sanomaan olevansa iloinen nähdessään minut!

Harjoitukset vedettiin pikaisesti läpi ja sen jälkeen meillä olikin puolitoista tuntia aikaa seurustella fanituttujen kanssa ennen varsinaisen konsertin alkua. Hallin sisällä näimme myös ensimmäiset ja ainoat mainosjulisteet; missään kaupungilla tai edes hallin ulkopuolella ei konserttia mainostettu mitenkään.

Ero harjoituksissa nähtävän ja varsinaisessa konsertissa esiintyvän Mireillen välillä on huomattava. Harjoituksissa lavalla kävelee kömpelö, kalpea, meikkaamaton ja kampaamaton, aamutakkiin ja paksuun shaaliin verhoutunut 65-vuotias nainen. Kaksi tuntia myöhemmin samalle lavalle astelee kepeästi säteilevä, kuvankaunis, iätön maailmantähti punaisessa iltapuvussa ja täydellisessä kampauksessaan saaden pelkällä läsnäolollaan kaikkien jakamattoman huomion puoleensa.

(Kuva Ilmar Saabas)

Vaikka Mireillen konsertit noudattavat aina samaa, tunnetuimmista ja puhkikuunnelluimmista kappaleista koostuvaa perusrunkoa, mahtuu mukaan useimmiten myös ilahduttavia yllätyksiä. Tällä kertaa minulla oli harvinaisen paljon onnea, sillä konsertin loppupuolella kuulin kokonaista neljä kappaletta ensimmäistä kertaa live-esityksenä! Levyiltä ne toki olivat tuttuja jo vuosien takaa.

Osa kappaleista on toki pelkkää viihdettä ja kevyttä sanahelinää (tyyliin "Kaikki lapset laulavat kanssani lalalaa" tai "Niin kauan kuin maapallo pyörii, me rakastamme toisiamme"), mutta välillä Mireille pääsee tulkitsemaan avec ses tripes, koko sydämellään, sielullaan ja sisuksillaan, pakahduttavalla tunteella ja intohimolla. Silloin kaikki muu ympärillä katoaa ja unohtuu, ja minä istun hievahtamatta iho kananlihalla ja vain katselen ja kuuntelen. Juuri sellaisella hetkellä virolaisen Delfi Pilt -sivuston kuvaaja oli jostain syystä poiminut minut kuvaansa:

Konsertin jälkeen siirryimme nopeasti Hervén etukäteen antamien ohjeiden mukaisesti hallin sivuovelle, josta pääsi pukuhuonekäytävälle. Siellä me sitten seisoimme muutaman kymmenen hengen voimin ahtaassa, kolkossa, tiiliseinäisessä käytävässä ja odotimme pääsyä päähenkilön puheille sillä välin, kun Mireille keskusteli Ranskan Viron-suurlähettilään kanssa ja Hervé juoksenteli edestakaisin säätämässä milloin mitäkin. Vaikka olisi kuinka "piireissä" ja nauttisi hyvästä asemasta ja maineesta, on fanin elämä aina samaa odottamista: ensin odotetaan harjoituksiin pääsyä, sitten niiden alkamista, konsertin alkua, pääsyä backstagelle ja lopulta kaikkein pyhimpään, Mireillen logeen. Jännitystä lisää se, ettei koskaan voi varmaksi tietää, miten odotus päättyy; joskus harjoituksiin ei ole syystä tai toisesta tulemista, takahuone on varattu silmäätekeville tavisihailijoiden asemesta tai Mimin aikataulu ei veny pitkiin tapaamisseremonioihin. Tällä kertaa kuitenkin saimme kaiken, sekä harjoitukset että logeaikaa.

Saku Suurhallin takahuoneet ovat ehkä Euroopan ankeimmat ja muistuttavat lähinnä koulun liikuntasalin pukuhuoneita. Kalustuksena oli pöytä ja tuoli Mireilleä varten, me muut saimme seistä ja keskustella kumartuneina Mimin puoleen noin metriä alemmas. Lopulta Mireillekin totesi, ettei järjestely toiminut, ja seurustelimme seisaallaan. Väkeä tosin oli niin paljon, ettei Mimin aikaa ja huomiota kehdannut vaatia itselleen kovin kauaa: tavanomaiset poskisuudelmat, onnittelut ja kehut, omistuskirjoitukset, valokuvat, uudet poskisuudelmat ja pois seuraavien tieltä. Minä tosin jäin pidemmäksi aikaa juttelemaan Mireillen sisaren Matiten kanssa. Matite ja Hervé muistelivat ensitapaamistamme Turussa 1997, kun minä olin 16-vuotias, ujo ja liikuttunut ja jäin kerralla heidän mieleensä. Matite muistaa aina kehua upeaa vauvanihoani, joka kuulemma on kuluneista 14 vuodesta huolimatta edelleen samanlainen. Toivottavasti se sellaisena pysyykin, totesin – ainakin seuraan parhaani mukaan hänen isosiskonsa esimerkkiä...!

Konserttien jälkeisinä aamuina seuraa usein erikoinen, tyhjä ja ontto olo, kun kauan odotettu tilaisuus on liian nopeasti ohi eikä seuraavasta ole tietoa. Tällä kertaa henkinen onttous oli tavallista syvempi, koska konsertteja oli vain yksi; viime vuosina olemme saaneet nauttia kiertueista, jolloin konsertteja on vähintään kolmesta viiteen peräkkäin eikä ensimmäisten loppuminen oikeastaan edes harmita, koska seuraavana tai sitä seuraavana päivänä on taas luvassa uusi elämys. Hiukan sentään lohdutti Õhtuleht-lehden ylistävä artikkeli, jota olemattomalla virontaidollani yritin suomentaa:

"Mireille Mathieu tervehti täkäläistä yleisöään viroksi"

Fifi sairasvuoteelta, terve!

2011-10-25T17:53:00.000+02:00

... Paitsi etten ole. Terve siis. Eriasteinen tukkoisuus ja raihnaisuus on kiusannut jo viime viikosta lähtien, ja eilen kurkkuni kipeytyi parissa tunnissa siinä määrin, etteivät puhuminen, syöminen, juominen ym. nielemistä vaativat toiminnot sujuneet likimainkaan normaalitempolla. Niinpä tänään en marssinutkaan alkuperäisen suunnitelmani mukaan Helsingin bussiin vaan lääkärisedän vastaanotolle ja apteekkiin, mistä kotiuduin runsaiden tuomisten kera:

Lääkärisetä ennusti, että näitä naukkaillen max kahdessa päivässä tilassani pitäisi tapahtua huomattava koheneminen. Se olisikin varsin tervetullut ilmiö, sillä Tallinna lähestyy (ja sitä ennen mm. suklaakasvohoito sun muuta kivaa) ja minun olisi pienoinen pakko palautua ennalleni sitä ennen, mikäli mielin päästä kahta metriä lähemmäs Mireilleä.

Harmittaa, että aiottu Helsingin vierailuni meni sivu suun – minun piti tavata pitkästä aikaa pääkaupungissa asuva ranskalainen ystäväni sekä käydä Airellen kanssa Ateneumissa – mutta en tosiaan olisi jaksanut istua kolmea tuntia bussissa ja kipittää koko päivää pitkin Helsinkiä. Sen sijaan nukuin päiväunta Meerin kanssa mopsitorkkupeiton alla ja olen nyt jo hivenen reippaampi.

Sitten muihin mietteisiin. Stazzy haastoi minut paljastamaan, mitä kaikkea kanniskelen päivittäin olkapäälläni ja/tai käsivarrellani, ts. käsilaukkuni sisällön.

Minulla on tällä kertaa Suomessa mukanani vain yksi laukku, rakastettu Neverfull, joka nimensä mukaisesti ei ole koskaan täysi. Katsokaa vaikka:

Tilaa riittää, vaikka laukun sisältö on moninainen ja yllättävän painavakin:

Lompakko, pyöreä kolikkokukkaro sekä ketjulla laukussa kiinni oleva meikkipussi, joka sisältää seuraavat objektit:

Sephoran peili ja puuteripaperia, Jane Iredalen kokoontaitettava huulipunasivellin, Lumenen huultenrajauskynänpätkä ja Guerlainin Rouge G.

Tietysti vaaleanpunainen Filofax-kalenteri, L'Occitanen laventeli-käsidesinfiointigeeli, Body Shopin villiruusukäsivoide ja varmuuden vuoksi kaksi pakettia nenäliinoja, vaaleanpunasävyisiä nekin.

Mireillen CD (viimeisin Ranska-albumi vuodelta 2005), aurinkolasit Marimekon silmälasikukkarossa, erinäisiä kortteja kukin omassa kolosessaan, minua kaikkialle seuraava TicTac-pastillirasia, hiusharja ja lääkärikäynnin jäljiltä Sécurité Socialen tuloste Certificat provisoire de remplacement de la carte européenne d'assurance maladie, joka toimittaa eurooppalaisen sairaanhoitokortin virkaa. Kela-korttia minulla ei ole ollut enää aikoihin, eikä tämä eurooppalaisversio kelpaa yksityisellä lääkäriasemalla, mutta otin sen kuitenkin varmuuden vuoksi mukaan. Sen alle muuten näyttää unohtuneen Mehiläisen kuitti.

Avaimet Salon ja Turun koteihin sekä mökille (huomaa Nasu-avaimenperä!), Mont Blanc -kynä, ranskalainen ja suomalainen puhelin sekä eräs lempitavaroistani, kissa-aiheinen laukkukoukku:

Kissakoukku on kotoisin aixilaisesta Chat rêveur -kaupasta. Minulla oli alkukesästä Logomon museokaupasta hankittu Turku 2011 -koukku, mutta se väsyi kannattelemaan taakkojaan ja irtisanoutui palveluksestani.

Pohjimmaisena lojui lopuksi hännänhuippuna jo kesällä hankittu pussillinen toffeeomenapurukumia.

Mikäli olisin matkannut tänään Helsinkiin, minulla olisi ollut edellisten lisäksi laukussani iPod sekä parhaillaan menossa oleva kirja:

Italialainen romaani kertoo Emmasta, joka toteuttaa unelmansa ja perustaa pelkkiin rakkausromaaneihin erikoistuneen kirjakaupan. Kirjakaupan ansiosta Emma löytää uudelleen ensirakkautensa Federicon ja alkaa vähitellen lämmitellä 30 vuotta aiemmin keskeytynyttä suhdettaan tähän – kirjeitse, sillä Federico asuu New Yorkissa ja Emma Milanossa.

Kolme viikkoa kotona

2011-10-16T20:21:00.000+02:00

Suomessa taas! Pääasiallisesti palasin juurilleni päästäkseni lokakuun viimeisenä päivänä Mireillen konserttiin Tallinnaan, mutta koska minulla ei parhaillaan ole Aixissa ammatillisia tai muitakaan velvollisuuksia, pidensin oleskeluani molemmista päistä yhteensä kolmeen viikkoon. Käy se työnhaku täältäkin käsin.

Lennot sujuivat rutiinilla – KLM:n virkailijat osoittautuivat jälleen loistaviksi asiakaspalvelijoiksi järjestettyään minulle käytäväpaikan, vaikka kone oli täynnä ja Marseillen lähtöselvittäjä oli sijoittanut minut nimenomaisesta pyynnöstäni huolimatta ikkunapaikalle – ja matkalaukkuni putkahti Helsingissä liukuhihnalle niin nopeasti, etten ennättänyt edes hakea kärryä.

Tänään olen liskoillut rennosti kotona, lukenut, syönyt lihapullia, hellinyt ja rapsuttanut vuorotellen kutakin koiraa ja yrittänyt suunnitella alustavaa ajankäyttöä tuleville päiville. Aion ottaa Suomessa oleskeluni hermoloman kannalta, unohtaa työttömyyteni ja rahahuoleni (mikäli se nyt ylipäänsä on mahdollista) ja pelkästään nauttia kotona olemisesta, suomalaisesta kotiruoasta, suklaakasvohoidosta, luottokampaajastani, Turusta ja upouudesta Myllysillasta, viileistä syyspäivistä ja mopseista. Ihanaa, että minulla on vihdoin sylissäni kolme kappaletta oikeaa, eläväistä, kolmiulotteista koiraa eikä pelkkiä valokuvia jääkaapin ovessa.

Keitto omasta päästä

2011-10-10T10:47:00.003+02:00

Kuten taannoisessa Fifi x 8 -postauksessa mainitsin, löytyy taloudestani useampi keittokirja. Niitä ostaessani olen innoissani selannut ohjeita ja päättänyt, että tätä teen ainakin heti ensi viikolla, ja tätä ja tätä ja kenties tätäkin. Todellisuudessa olen kuitenkin kokeillut ehkä yhtä viideskymmenesosaa kaikista resepteistä. Keittokirjat unohtuvat aivan liian helposti hyllyyn, suurin osa niiden sisällöstä jää toteuttamatta ja minä jumitun kokkaamaan aina samoja ruokia, niitä, joihin ei tarvita ohjetta eikä kovin monia raaka-aineita.

Joskus harvoin saan inspiraation ja muistan, että tietyssä keittokirjassa oli jokin kiva ruoka, jonka laittamiseen olisi juuri nyt sopiva hetki; voin kuitenkin olla varma, ettei meillä satu olemaan puoliakaan tarvittavista aineksista. Kuten olen neljäsataakolmekymmentä kertaa blogissa valittanut, ovat säilytystilamme niin minimaaliset, ettei meillä voi ylläpitää mitään monimutkaista varastoa mausteita ja jauhoja ja vihanneksia ja päivän vanhaa maalaisleipää. Koska käymme kaupassa 2-3 viikon välein, en millään osaa suunnitella niin paljon etukäteen, mitä ruokaa mahdollisesti kaksi viikkoa myöhemmin söisin. Niinpä ostan umpimähkään kaikenlaista, ja useimmiten jää puuttumaan juuri se ratkaiseva aines, jota muutamaa päivää myöhemmin olisin tarvinnut.

Tällaisessa tilanteessa olin viime viikolla, paria päivää ennen kauppareissua. Kaapissa ei ollut enää mitään tuoretta, ei ainakaan sellaista, mitä minä olisin syönyt. Kylän lähikauppa oli kiinni enkä todellakaan ollut aikeissa lähteä bussilla Aixiin ruokakauppaan. Koska jotain oli kuitenkin syötävä, kehitin viidessä sekunnissa seuraavanlaisen improvisaatiotomaattikeiton ihan omasta päästäni:

(Kuva on pelkkää kuvitusta, oma keittoni näytti paljon arkipäiväisemmältä)

- 1 prk tomaattimurskaa/paseerattua tomaattia sen mukaan, haluaako keittoon palasia vai ei

- pari dl vettä

- 1 random liemikuutio (minulla taisi olla kana, mutta mikä tahansa kelvannee)

- 1 prk kermaa

- pastaa (mikä vain käy: pätkitty spagetti, makaroni, ravioli-tyyppinen täytepasta...)

Keitä pasta. Lämmitä eri kattilassa tomaatti, vesi ja liemikuutio. Kaada kerma joukkoon ja kiehauta. Muista laittaa kattilan päälle kansi, jotta mahdollinen asuinkumppanisi ei saa sätkyä hellalle roiskuneesta tomaattikastikkeesta.

Valuta keitetty pasta ja sekoita keiton joukkoon. Päälle Provencen yrttejä ja mahdollisesti suolaa ja/tai pippuria maun mukaan.

Hyvää ja yksinkertaista, ja näitä aineksia meiltä ainakin useimmiten löytyy.

Keittokirjojen lisäksi olen keräillyt lehdistä lupaavan kuuloisia ruokaohjeita. Jokin aika sitten kyllästyin sekalaiseen lehtileikepinooni, josta en ikinä löytänyt etsimääni, ja ostin paperikaupasta hyvin fifimäisen muistikirjan, jonka koristelin persoonallisesti cupcake- ja macaron-tarroilla:

Kopioin kirjaan vaaleanpunaisella tussilla jokaisen säästämäni ohjeen. Nyt ne ovat kaikki yhdessä ja samassa paikassa, pysyvät tallessa ja ovat helposti löydettävissä. Yllätyksekseni olin napannut talteen ainakin viisi sellaista ohjetta, joita en ole vielä koskaan tehnyt. Tällä viikolla E. taitaakin saada syödäkseen muutakin kuin kasvissosekeittoa ja pastaa eri muodoissa...!

Tositoimissa

2011-10-03T18:21:00.004+02:00

Opintojen, työharjoittelun, loppukesän ja loman jälkeen olen taas uudelleen paneutunut työnhakuun. Tavoitteenani on tehdä joka päivä vähintään yksi työnhakuun liittyvä ja mieluiten sitä edistävä toimi. Olen mm. liittynyt LinkedIn- ja Viadeo-verkostoihin sekä lisännyt ja/tai päivittänyt tietoni ja CV:ni noin kymmenelle rekrytointi- ja vuokratyösivustolle.

(kuva)

Huomenna osallistun Aixissa järjestettäville rekrytointimessuille. Tapahtuman järjestää Apec, Association pour l'emploi des cadres, joka toimii eräänlaisena korkeakoulutettujen työvoimatoimistona ja rekrytointiväylänä. En edelleenkään tiedä, miten tarkalleen kääntää cadre suomeksi: toimihenkilö? ylempi toimihenkilö? Cadre on yleensä yrityksen hierarkiassa tavallista perustasoa korkeammalla, mutta ei ylimmällä portaalla, jota hallitsee cadre supérieur. Cadren ja ei-cadren ero on häilyvä, usein yrityskohtainen, ja joskus samaa työtä tekevät voivat yrityksestä riippuen olla cadreja tai ei-cadreja.

Huomenna joka tapauksessa on koolla reilut 30 yritystä, joille olisi tarkoitus markkinoida itseään mahdollisimman tehokkaasti. Tapahtuman tiimoilta järjestettiin viime viikolla Apecin sivuilla chat, jossa rekrytointineuvojat antoivat vinkkejä siitä, kuinka saada tapahtumasta mahdollisimman paljon irti. Olenkin viettänyt suurimman osan päivästä netissä lukemassa "näin vakuutat työnantajan 3 minuutissa" -tyyppisiä artikkeleita. Kävin myös läpi kaikki huomenna paikalla olevat yritykset ja niiden tarjoamat työpaikat, mutta niiden perusteella en kyllä odota tulevani huomenna kotiin työsopimus käsilaukussa. 30 yrityksestä vain yksi kiinnitti huomioni, ja pari pankkia ja vakuutusyhtiötä pääsivät lisäksi kategoriaan "kaikkea täytyy kokeilla". Muuten tarjolla on pelkkiä it- ja huipputeknologia-alan yrityksiä. Jos olisin lujuuslaskenta-, helikopterinsuunnittelu- tai atk-sovelluskehittäjäinsinööri, en huomenna muuta ehtisikään kuin juosta haastattelusta toiseen, mutta humanisti-vienti-markkinointi-ihmiselle ei näytä taaskaan olevan mitään tarjolla. Aion silti lykätä CV:ni mahdollisimman monen rekrytoijan käpälään kaiken varalta, ja ennen kaikkea käytän hyväkseni Apecin ilmaisia konsultointisessioita CV:n laatimisesta sosiaalisen median rooliin rekrytoinnissa.

(kuva)

Jokin työ olisi nimittäin hyvä saada, ja mielellään vielä mahdollisimman pian. Jouduin taas eilen pyytämään kotoa apua, kun uskaltauduin ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen nettipankkiin ja totesin kaikkien tilieni saldot kaksinumeroisiksi. Tässä iässä ja tällä koulutuksella on oikeasti nöyryyttävää joutua maksamaan hiustenleikkuu mummon rinnakkaisluottokortilla. Seuraava askel lienee perintökorujeni myyminen kullan hinnan jatkuvasti noustessa. Onneksi olen sentään niin etuoikeutettu, ettei minulla ole muita asuinkustannuksia kuin puolikas netin kuukausimaksusta ja oma osuuteni ruokaostoksista.

Yhden kiinnostavan vuokratyöilmoituksen olen jo sähköpostiini saanut, mutta sekin osoittautui käytännössä mahdottomaksi. Kyseessä oli korkeatasoisen sisustusarkkitehdin monitoimiassistentin paikka, jossa olisi pitänyt olla kielitaitoinen ja omata moitteettomat käytöstavat; näihin kriteereihin olisin toki sopinut, mutta työpaikka sijaitsi konkreettisesti Cagnes-sur-Merissä Nizzan kupeessa, minne on täältä parisataa kilometriä ja missä Aix-Nizza-bussit eivät pysähdy. Vaikka siis olisinkin ollut valmis parin tunnin työmatkaan suuntaansa, ei minulla olisi ollut keinoa päästä sinne. Ihmettelinkin, miksi kyseinen vuokratyöfirma lähetti ilmoituksen minulle, vaikka olen selkeästi ilmoittanut hakevani työtä Aixista tai lähiseudulta (Marseille, Avignon, Arles, Manosque...).

Työnhaun ohella olen löytänyt hauskan ajantapposivuston: reaaliaikainen lentokonetutka Flightradar 24! Sen avulla voi seurata reaaliajassa lentokoneita missä tahansa maailmankolkassa. Sen kun etsii kartalta haluamansa paikan ja klikkaa keltaista lentokoneen kuvaa, ja sivu kertoo, minkä lentoyhtiön kone on kyseessä, mistä se on tulossa ja minne menossa, mikä on lennon numero, konetyyppi, korkeus ja nopeus sun muita teknisiä tietoja. Aixia esimerkiksi lähestyy pikapuoliin Air Berlinin Boeing 737 Hannoverista Ibizalle. Sivusto on kätevä myös stalkkaukseen: kun täkäläinen tuttavani lähti kesälomalle, seurasin lentotutkasta livenä hänen koneensa matkareittiä ja laskeutumista määränpäähän. Mitähän, jos joskus osuisi sattumalta seuraamaan livenä lentokoneen kaappausta? Toivottavasti ei osu kohdalleni!

Blogi täynnä asiaa

2011-09-29T13:40:00.001+02:00

Riitta Amsterdamista myönsi minulle hienon tunnustuksen, kiitos Riitta!

Tunnustuksen mukana seurasi kehoitus kertoa kahdeksan ennen mainitsematonta asiaa itsestään. Ennenmainitsemattomuutta en uskalla taata, koska tuntuu, että olen kertonut vastaavanlaisissa tehtävissä jo niin hurjasti kaikkea, ettei yksitoikkoisesta taviselämästäni enää irtoa mitään hulppeita skuuppeja. Seuraavassa siis kahdeksan täysin randomia ja (epä-)olennaista Fifi-anekdoottia, s'il vous plaît :

1. Olen pitänyt sylissäni viikon vanhaa porsasta Saksassa asuvien sukulaisteni sikatilalla.

2. Minulla on useita keittokirjoja sekä suomeksi että ranskaksi, mutta yleensä en tule juuri koskaan konsultoineeksi niitä, vaan laitan muutamaa helppoa lempiruokaani ja inspiraation/sopivien ainesten puuttuessa spagettia.

3. Kiinnitän yleensä paljon enemmän huomiota eläimiin kuin ihmisiin. Jos minulle näytetään valokuvaa, jossa on kissa ja lapsi, ihastelen vilpittömästi ja koko sydämestäni kissaa ja totean sitten, että oho, onhan tuossa näköjään lapsikin.

4. Kirjoitan välillä tietokoneen näppäimistöllä aivan miten sattuu. Tämän postauksen alussa esimerkiksi huomasin kirjoittaneeni vahingossa "munille" eikä "minulle", vaikka minulla ei todellakaan ole lukihäiriötä tai mitään vastaavaa. Se saattaa johtua siitä, etten hallitse kymmensormijärjestelmää vaan yritän näpytellä 2-3 sormella mahdollisimman nopeasti.

5. Edelliseen viitaten, haluaisin kovasti oppia kymmensormijärjestelmän! Hyviä metodeja, anyone? E. kirjoittaa parhaimmillaan 40 sanaa minuutissa, mutta ei osaa opettaa minua, ei ainakaan skandinäppäimistöllä.

6. Minua riepoo päivä päivältä enemmän se, ettei minulla ole autoa, sillä se rajoittaa elämääni täällä paljon enemmän kuin Suomessa. Olisin esim. halunnut osallistua uuden kuntokeskuksen vesipyöräilytunneille, mutta en voi, koska keskus sijaitsee muutaman kilometrin päässä Luynesin vankilan lähellä enkä todellakaan uskalla enkä halua lähteä sinne pimeinä syys- ja talvi-iltoina kahdella bussilla.

7. Inhoan sitä, että juomissa on seassa jotakin. En ikinä osta hedelmälihallista mehua ja siivilöin jopa sangrian siltä varalta, että hedelmistä olisi jäänyt sen joukkoon jonkinlaisia riekaleita. Orangina on ainoa poikkeus, ja siitäkin jätän yleensä tölkin tai pullon pohjatilkan juomatta, jotta mahdollisimman suuri osa hedelmälihasta jää sinne eikä eksy lasiini.

8. Minusta olisi joskus hauska heittää jossain tietyssä tilanteessa täysin pokkana jokin asiaan mitenkään liittymätön kommentti, kuten esim. todeta Stockmannin kosmetiikkaosaston myyjälle "minä en muuten ole koskaan ollut telttaretkellä" ja häipyä saman tien paikalta. Tuskin tulen koskaan toteuttamaan aikomustani, olenhan fiksu ja järkevä aikuinen sun muuta, mutta leikin silti silloin tällöin moisella ajatuksella.

Lähetän haasteen tällä kertaa eteenpäin Susulle, Stazzylle, Ella Bellalle ja MaaMaalle.

Intiaanikesä

2011-09-28T09:35:00.003+02:00

Totesimme tänään aamiaispöydässä, että kesälomalle lähdöstä on tänään kuukausi. Ei millään uskoisi, etenkin siksi, että kesä vain jatkuu ja jatkuu. Viikonloppuna on jo lokakuu, mutta lämpötila on lomalta paluumme jälkeen laskenut vain kerran alle +25 asteen eikä loppua toistaiseksi ole luvassa. Terminen shokki taitaa siis taas uhata, kun kahden ja puolen viikon kuluttua tulen Suomivisiitille. Siellä tuskin enää kuljetaan sandaaleissa ja kesämekoissa. Jos tämän olisi tiennyt, en olisi hätyyttänyt äitiä lähettämään minulle isoa laatikollista syysvaatteita, takkeja ja säänkestäviä kävelykenkiä. Nyt saan kuljettaa niistä suurimman osan matkalaukussa edestakaisin.

(kuva)

Toisaalta kaipaan kirpeänviileitä syysaamuja, jolloin saa pukeutua pitkiin housuihin ja neuleeseen ja korvata hehkeät ja keveät kesämeikit syvemmillä, mattapintaisilla syysväreillä. Eipä silti, syysvaatteita näkyy Aixin katukuvassa jo nyt. Täällä monet tuntuvat pukeutuvan kalenterin eikä sään mukaan: olen jo nähnyt ensimmäiset karvareunushupulliset takit, kaulaliinat ja paksut sukkahousut, vaikka päivisin suomalainen helleraja ohitetaan leikiten. Viime viikon paras yhdistelmä oli parikymppisen tytön lyhyt ja ohut hellemekko yhdistettynä karvaisiin talvisaappaisiin. Ainakaan ei jalkoja palellut ilmastoidussa bussissa.

Intiaanikesän virallinen tunnusbiisi on tietenkin Joe Dassinin iki-iki-iki-ihana L'été indien:

Tämän rinnalla suomalainen versio Kuusamo kuulostaa enemmän kuin laimealta, etenkin, kun alkuperäisessä kappaleessa on kyse vuosi, vuosisata, ikuisuus sitten kuolleesta rakkaudesta. Kuusamo tosin sai mainetta ja kunniaa eilen televisiossa: ranskalais-saksalaiselta Arte-kanavalta tuli suomalaisen Lauri Kettusen luontodokumentti Une année sous la lumière arctique, Vuosi arktisen taivaan alla, jossa kamera seurasi vuoden ajan eläimiä ja kasveja Kuusamon metsissä ja järvissä (linkki ei ehkä toimi ulkomailla, kokeilkaa ja kertokaa). Jopa E. innostui katsomaan, ihasteli maisemia ja etenkin eläimiä lapinpöllöstä karhuihin, luuli pihlajanmarjoja puolukoiksi ja oppi sanomaan kurki ja jyrsijä. Ruskaa ei sen sijaan ohjelmassa erityisemmin esitelty; toivottavasti sitä saa parin viikon päästä ihailla livenä Varsinais-Suomessakin. Täkäläiset helteessä kellastuneet plataanit kun eivät aivan vastaa käsitystäni syksyisestä lehtiloistosta.

Linnoja ja lampaita

2011-09-19T10:31:00.001+02:00

Kesälomatauko on ohi ja blogi heräilee vähitellen pitkäksi venähtäneestä hiljaiselostaan. Vieläköhän täällä on jäljellä muutama kappale sitkeitä ja kärsivällisiä lukijoita? Blogia ei ole missään tapauksessa lopetettu, mutta bloggaajan äärimmäisen hiljainen ja yksitoikkoinen elämä vaikuttaa väistämättä postausten laatuun ja määrään. Joko on jutun juurta tai ei ole, ja loppukesästä sitä oli tavallistakin vähemmän. Piristystä ja vaihtelua yritetään saada aikaan, ja otan aina enemmän kuin mielelläni vastaan postausehdotuksia ja -toiveita.

Laskujemme mukaan lomailimme jo kymmenettä kertaa samassa pikkukylässä ja samassa hotellissa Alpeilla. Tällä kertaa loma sen sijaan alkoi totutusta poikkeavasti, sillä vietimme ensimmäisen lomayön komeassa linnassa Valensolessa, keskellä laventelipeltoja:

Punasisusteinen huoneemme oli nimetty Napoleon III:n puolison, keisarinna Eugénien mukaan:

Ennen kynttiläillallista istuskelimme linnan pihalla lämpimässä kesäillassa:

Vasta seuraavana päivänä suuntasimme varsinaiselle lomaseudullemme. Tällä kertaa saimme aikaiseksi käydä muutamassa sellaisessa paikassa, joihin emme aiempina vuosina olleet vielä tutustuneet. Yksi niistä on Gioberney aivan Valgaudemarin laakson toisessa päässä. Sinne päättyy laakson läpi kulkeva tie eikä eteenpäin ole pääsyä, ellei sitten omaa huomattavia vuorikiipeilytaitoja. Gioberneyssa on pieni hotelli, sieltä lähtee lukuisia patikkareittejä ja ennen kaikkea sieltä avautuu paljon vaikuttavampia vuoristomaisemia kuin 700 m alempana laaksossa sijaitsevalta hotelliltamme:

Gioberneyssä on myös komea vesiputous nimeltä Voile de la mariée eli "morsiushuntu". Olen vuosia halunnut saada siitä valokuvan, ja nyt kun viimein pääsimme paikalle, näky oli kaikkea muuta kuin mykistävän upea:

Normaalisti vesiputous kattaa koko kuvassa tummana näkyvän alueen ja on siis paljon leveämpi ja vuolaampi kuin nyt. Paikallisetkin valittivat, että putous on parhaillaan vain surkea liru ja kalpea varjo entisestään. Tulipa kuitenkin nähtyä edes tämä väsynyt loppukesän versio.

Lähdimme myös eväsretkelle pitkin laaksossa virtaavan Séveraisse-joen rantoja.

Vajaan viiden kilometrin kävelyreitin varrelle osui ihanan paljon eläimiä: kanoja ja kukko, lehmiä, lampaita ja ennen kaikkea kissanpentu!

Ensimmäisen kerran ohi kulkiessamme kissanpentu kurkisteli meitä katolta. Takaisin palatessamme se oli kiivennyt alas ja tuli innokkaasti tekemään tuttavuutta mustan kaverinsa kanssa.

Lampaita tapasimme myös tienposkessa matkalla Ancellen ja Saint-Léger-les-Mélèzesin laskettelukeskuksiin, jotka kesäsesonkina ovat pelkkiä uinuvia pikkukyliä:

Ikivanha kylän yhteinen leivinuuni Ancellessa.

Ihana karitsa! Tämän takia en kykene syömään lammasta...

Kuvia olisi vielä vaikka kuinka paljon, mutta tässä tiivistelmä kaksiviikkoisemme oleellisimmasta sisällöstä: maisemia, eläimiä, aurinkoa ja raitista vuoristoilmaa. Juuri niin mahtava, rauhallinen ja rentouttava kesäloma kuin toivoa saattaa.

Linnan kautta vuorille

2011-08-26T19:17:00.000+02:00

En olisi lainkaan ihmetellyt, vaikka tämä Perrierin mainos olisi kuvattu viime viikkojen aikana Aixissa:

Äidin lähdöstä saakka täällä on nimittäin ollut oikein perinteinen, hiostava, tuskaisen kuuma elokuun kesäsää, mistä syystä en ole parin kuluneen viikon aikana tehnyt varsinaisesti mitään muuta kuin maannut lukemassa makuuhuoneessa ikkunaluukut vain sen verran raollaan, että lukeminen on mahdollista sytyttämättä valoja. Kun ulkolämpötila pohjoisen puolella on +36°C toista viikkoa putkeen ja vielä keskiyölläkin yli +20°C, kannattaa kaikenlainen liikkuminen ja aktiivinen toiminta supistaa minimiin. Asuntoon ei saa läpivetoa, ja koska kylpyhuoneessa ei ole juuri minkäänlaista ilmanvaihtoa, saa jo suihkun jälkeen pyyhkeeseen kuivaaminen uudelleen hien pintaan.

Olenkin keksinyt keinon saada noin kaksikymmentä sekuntia virkistystä: menen suoraan suihkusta pyyhe ympärilläni/edessäni niin ulos kuin pääsen, ts. "parvekkeelle" eli lasiovi-ikkunan edessä olevalle, noin jalkaterän pituiselle ulokkeelle, kumarrun mahdollisimman pitkälle eteenpäin ja kuivun melkein saman tien pelkän kuuman ilman vaikutuksesta. Märillä käsivarsilla tuntuu tällöin hienon hieno viileähkö tuulenvire. (Olisipa minulla täälläkin sekä parveke että takapiha kuten Salossa, tai kaksi parveketta kuten Turussa!)

Helteen takia olen pakosti myös melko huolettoman näköinen. Koska mikään meikki ei tartu hikiselle iholleni, olen kulkenut kasvot punoittavina, kiiltävinä ja aurinkovoiteesta rasvaisina ja vaihtanut monisävyiset silmämeikit pelkkään ripsiväriin ja suojakertoimelliseen huulikiiltoon. Sinänsä mukavaa vaihtelua, ja kätevää siksikin, että normaalit aamutoimeni ovat lyhentyneet puolestatoista tunnista reiluun puoleen tuntiin; odotan silti kärsimättömänä ensimmäistä viileää aamua, jolloin saan jälleen piirrettyä ja väritettyä itselleni totutut kasvot.

Viileyttä on toivottavasti luvassa seuraavien kahden viikon ajaksi, sillä vietämme ne aiempien vuosien tapaan Alpeilla. Loma alkaa E:n syntymäpäivän kunniaksi juhlavasti linnassa: kerroin viime vuoden lopulla voittaneeni yön aamiaisineen prestige-yksityismajoituksessa, ja valitsimme lopulta runsaasta tarjonnasta parin vuosisadan takaisen linnan Valensolessa, suunnilleen Aixin ja lopullisen määränpäämme puolivälissä. Linnayön jälkeen ohjelmassa kaksi viikkoa idyllistä vuoristoelämää, muutamia päiväretkiä, kävelyä hiljaisilla maaseututeillä, lehmiä ja lampaita, linnunlaulua, iltapäiviä uima-altaalla, lukemista ja liskoilua puutarhassa ja pukeutumista illalliselle. Tuskin maltan odottaa.

5 syytä käydä Turussa

2011-08-14T22:27:00.000+02:00

Turun kulttuuripääkaupunkivuotta ei ole erikoisemmin noteerattu näillä seuduilla, vaan kaiken huomion on saanut Marseille, jolle kyseinen kunnia lankeaa 2013 (vinkki kaikille kulttuuri-ihmisille Suomessa ja muuallakin: tänne kannattaa silloin tulla!). Siksi ilahduinkin ikihyviksi lukiessani tilaamani BIBA-naistenlehden syyskuun numeroa:

Matkailuosiosta aukeni nimittäin yhtäkkiä silmieni eteen tämännäköinen sivu (pahoittelen jälleen skannerin puutetta, tiivistelmä artikkelista alla):

5 hyvää syytä mennä Turkuun: "Turku on Suomen vanhin kaupunki ja unelmapaikka sille, joka haluaa pyöräillä, kokeilla kelluvaa saunaa ja maistaa kuuluisaa pohjoismaista suklaaleivosta." Oikeastihan on miljoonia hyviä syitä mennä Turkuun, mutta BIBA listaa niistä viisi:

1. 20 000 saarta, joihin voi tutustua pyöräillen

Turkua ympäröivillä 20 000:lla saarella on pittoreskeja kyliä, lukemattomia satamia ja vehreä luonto. Parhaiten saarelta toiselle pääsee polkupyörällä maantietä 180 pitkin (rakas mökkitieni!) ja vettä ja metsää riittää silmänkantamattomiin. Jos haluaa elää suomalaiseen tapaan, kannattaa vuokrata saunalla varustettu mökki (tekstissä suomeksi!).

2. Saunakulttuuri

Suomessa on lehden mukaan miltei yhtä paljon saunoja kuin autoja. Elokuun loppuun saakka Turussa voi kokeilla erilaisia saunaversioita kuten läpinäkyvää tai kelluvaa saunaa.

3. Pinellan suklaaleivos

Hiljattain uudistetussa historiallisessa ravintola Pinellassa (jossa en aikeistani huolimatta ehtinyt tänä kesänä käydä) tarjotaan kuulemma aivan ihania toffeetäytteisiä suklaaleivoksia banaanisorbetin ja viskihyytelön kera. Turkulaiset, käykäähän testaamassa ja kertokaa, oliko hyvää! Samassa yhteydessä BIBA mainitsee viinibaari Tintån ja ravintola Smörin sekä kehottaa ehdottomasti käymään kauppahallissa ostamassa savukinkkua, rusinamakkaraa ja kalasäilykkeitä.

4. Design

Kulttuuripääkaupunkivuoden ansiosta design on saanut huimasti lisää näkyvyyttä Turussa. Tonfisk Designilla on lehden mukaan selkeitä ja funktionaalisia esineitä ja Kuidesignin tekstiilituotteissa taas esiintyy tuttuja ja tyypillisiä Turun maisemia.

5. Muut aktiviteetit

150 kulttuuritapahtumaa – taidetta, kirjallisuutta, elokuvia, musiikkia, urheilua jne. – levittäytyy jopa Turun historiallisille paikoille kuten linnaan, tuomiokirkkoon ja kirjastoon. Entinen hylätty VR:n konepaja on muutettu 9000 m² kulttuurikeskus Logomoksi, jossa on useita kiinnostavia ja interaktiivisia näyttelyitä (kannattaa todellakin käydä, mikäli ette vielä ole tutustuneet!). 26.-28.8. Tall Ships -regatan suuret purjelaivat valtaavat Aurajoen rannat.

Mukava, asiallinen ja mieltä lämmittävä juttu rakkaasta kotikaupungistani! Höysteenä kuva saaristosta – E. luuli punaisia venevajoja mökeiksi –, Pinellan suklaaleivoksesta ja Yliopistonkadun ja Aurakadun kulmasta. Melkein tuli taas koti-ikävä, tai pikemminkin harmitti entistä enemmän se, etten Turun-kotini menetettyäni voinutkaan oleskella siellä niin paljon kuin olin etukäteen aikonut. Onneksi kahden kuukauden kuluttua olen jälleen siellä; tosin lokakuinen Turku ei ole lainkaan yhtä houkutteleva kuin heinäkuussa...!

Muutamaa sivua myöhemmin totesin toisenkin kotikaupunkini päässeen esille:

Mitä BIBAN mukaan Aixissa kannattaa tehdä vuorokaudessa? Flaneerata vanhassa kaupungissa, shoppailla keskustan pienissä putiikeissa (yksikään jutussa mainituista kaupoista ei kylläkään ole koskaan kiinnittänyt minun huomiotani) ja harrastaa kulttuuria joko upeassa, vanhanaikaisessa Jeu de Paume -teatterissa, uudessa teatteri- ja konserttisali Grand Théâtre de Provencessa tai nykytanssin keskuksessa Pavillon Noirissa. Mikä ettei, vaikka minun lempipuuhaani täällä onkin istua Cours Mirabeaun varrella terassilla, lukea ja katsella aurinkolasieni takaa ohikulkevia ihmisiä. Syksyllä aion kyllä käydä pitkästä aikaa teatterissa ja ylipuhua E:nkin mukaani: hän kun ei ole koskaan käynyt teatterissa eikä oopperassa!

Maman was here

2011-08-10T19:18:00.000+02:00

Alkukuun blogihiljaisuudelle on tällä kertaa varsin pätevä syy: sain vihdoinkin, vuosien jahkailun päätteeksi, äidin vieraakseni Aixiin! Vietimme kahdestaan ja kolmestaan ikimuistoiset ja tapahtumarikkaat 10 päivää, jotka nekin valitettavasti kuluivat aivan liian nopeasti.

Erityisen onnellinen olin siitä, että äiti ja E. tapasivat nyt viimein toisensa ja tulivat erinomaisesti toimeen keskenään. E. osasi yllätyksekseni puhua aivan hyvää ja ymmärrettävää englantia, vaikkei ole kertaakaan lukion jälkeen käyttänyt sitä, ja äitikin sai kommunikoitua kohtuullisesti ranskaksi, joten minun ei tarvinnut jatkuvasti olla tulkkina. Teimme kolmisin lähiseuturetkiä ja vietimme ravintola- ja koti-iltoja sangen leppoisasti. Tietenkin jokaisella on omat tapansa, käytäntönsä ja mielipiteensä, jotka eivät aina ole itsestään selviä toisenlaisen kulttuuritaustan omaavalle, mutta kokonaisuutena "anopin" vierailu oli suuri succès ja molemmat rakkaat läheiseni pitivät toisistaan.

Olin etukäteen suunnitellut varsin vähän ohjelmaa, jotta loma olisi rento ja spontaani eikä minuuttiaikataulutettu suoritus. Ensimmäisenä päivänä, lauantaina, kiertelimme alustavasti Aixin keskustassa ja bongasimme minullekin tuntemattoman italialaisen ravintolan, jonka myöhemmin kävimme testaamassa ja hyväksi havaitsemassa. Sunnuntaipäivän vietimme E:n isän kanssa ja maanantaina vietimme ensimmäisen varsinaisen kokonaisen päivän Aixissa. Äiti ja minä olimme täysin sattumalta pukeutuneet samantyylisesti:

Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina retkeilimme lähiseudulla ja vähän kauempanakin, sillä olin vuokrannut auton kolmeksi päiväksi. Automaattivaihteisen auton löytäminen kohtuuhinnalla osoittautui hankalammaksi kuin oletin, mutta lopulta onnisti paremmin kuin hyvin, sillä pyytämäni kompaktin kaupunkiauton hinnalla sain näin komean ajokin:

En ollut ennen ajanut ranskalaisella autolla, mutta Peugeot 3008 (yllä kuvattuna Avignonin rautatieaseman parkkipaikalla) nousi saman tien suosikkilistalleni heti Audin jälkeen. Leijona-auto kulki pehmeästi kuin unelma, oli nopea, vahva ja turvallinen ja varustettu kaikenlaisilla herkuilla integroidusta navigaattorista hämäräntunnistimella toimiviin ja tarvittaessa itsestään syttyviin ajovaloihin. En olisi millään raaskinut luopua lasikattoisesta autostani perjantai-aamuna, mutta sitä ennen olin kyllä nauttinut siitä koko hinnan edestä, sillä kolmessa päivässä ajoin yhteensä 790 km! Tiistaina lähdimme heti autovuokraamolta suoraan Avignoniin, keskiviikkona seikkailimme Korppoon mökkiteitä muistuttavilla vuoristoteillä Moustiers-Sainte-Marien kautta Sainte-Croix-du-Verdonin tekojärvelle ja takaisin, ja torstaina ajoimme perinteisiin lomamaisemiimme Hautes-Alpesin departementtiin, keskiaikaiseen Saint-Bonnet-en-Champsaurin kylään, joka sijaitsee vain 25 km vakituisesta kesälomapaikastamme.

Etenkin Sainte-Croix'n tekojärvi oli kaunis näky:

Olimme siellä muutaman päivän lomalla vuosia sitten, mutta sen jälkeen emme ole palanneet paikkakunnalle. Tekojärven rannalla sijaitsevan Sainte-Croix'n kylän talot on rakennettu pienistä kivistä, ja koko kylä on hurmaavan idyllinen:

Saint-Bonnet'sta en ottanut nyt kuvia, koska käymme siellä jokaisella alppilomallamme eikä kylä ole muuttunut edellisvuodesta. Viimeksi olen kuvannut sitä tässä postauksessa.

Perjantaina auto täytyi palauttaa haikein mielin, minkä jälkeen suuntasimme äidin kanssa Marseilleen. Vietimme aurinkoisen iltapäivän merellä ihailemassa calanqueja Marseillen ja Cassisin välissä; kuvia calanqueista näkee parhaiten edellisen visiittini raportista täältä.

Lauantaiaamu puolestaan kului saippua- ja keittiöpyyheostoksilla Aixin isolla torilla, ja sunnuntaina ohjelmassa oli suomalais-ranskalainen iltapäivä ja ilta länsinaapurissamme Gardin departementissa ystäviemme Airellen ja Pupucen luona. Airelle miehineen tarjosi meille ihanan provencelaislounaan oman puutarhansa antimista, normaaleja ruokajuomia (= samppanjaa, roséta ja speculoos-siirappia rommin kera) unohtamatta:

Lounas venähti useamman tunnin mittaiseksi, joten ennätimme ihastelemaan Pupucen hienoa uutta kotia vasta alkuillasta. Takaisin Aixissa olimme vasta yhdentoista aikoihin illalla, mutta kyllä oli mukavaa nähdä blogiystäväni taas pitkästä aikaa ja ennen kaikkea äidille tavata heidät vihdoin livenä! Kiitos kaikille vielä tätäkin kautta...!

Maanantaina aloimme jo olla tekemisen puutteessa. Kävimme uudelleen Marseillessa, tällä kertaa Notre Dame de la Garden kirkolla näköaloja ihailemassa...

... ja syömässä epämääräistä bouillabaissea kalanruotoineen ja -nahkoineen, kunnes totesimme yhteisellä päätöksellä Aixin paljon mukavammaksi kaupungiksi ja palasimme sinne.

Tiistai oli äidin viimeinen päivä Aixissa, ja illalla ajoimme E:n kanssa jälleen kerran Marignanen lentokentälle. Itkuhan siinä tuli, tietenkin, mutta onneksi pistäydyn taas lokakuussa Suomessa.

Oli ihanaa saada ensimmäistä kertaa äiti tänne ja esitellä kotini, kaupunkini, uusi kotiseutuni ja kaikki tärkeät ihmiseni. Koska täällä riittää edelleen näkemistä ja tekemistä, tämä tuskin jää äidin ainoaksi vierailuksi Provencessa. E:n ensimmäistä Suomi-visiittiä odotellessa...

Elonmerkki frankkien maalta

2011-07-28T10:45:00.001+02:00

Täällä ollaan taas! Viimeinen Suomi-viikkoni oli niin kiireinen ja välillä henkisestikin uuvuttava, ettei blogille millään riittänyt ylimääräistä energiaa. Nyt olen kuitenkin jälleen kerran muuttanut takaisin etelään ja elämä alkaa taas vähitellen normalisoitua.

Nautin huolella viimeisistä päivistäni Suomessa: ennätin viettää vielä kaksi roséviinipitoista iltaa kollegoiden seurassa ja juhlistaa Mireillen 65-vuotispäivää Espoossa faniystäväni kanssa. Airellekin pistäytyi meillä mopseja katsomassa, ja eräänä iltana otin ja varasin hyvissä ajoin lentolippuni seuraavalle kotikäynnille; koska olin ajoissa liikkeellä, sain KLM:n lennot alimpaan mahdolliseen hintaan eli MRS-AMS-HEL ja sama toiseen suuntaan yhteensä 157 euroa! Tulen lokakuun puolivälissä kolmeksi viikoksi, ja silloin on luvassa paitsi lisää roséviiniä ja hauskanpitoa hyvässä seurassa, myös Mireillen konsertti Tallinnassa, minne olemme lähdössä ainakin kuuden ihmisen voimin. Melkein jo toivoisin, että olisi syksy!

Viime viikolla sain kaiken hulinan keskellä myös erinomaisia uutisia yliopistolta: harjoitteluni raportteineen palkittiin arvosanalla 17/20 ja näin ollen minä umpihumanisti valmistuin sovelletun taloustieteen laitokselta kansainvälisen kaupan kandidaatiksi kokonaisarvosanalla 13,4/20 ja erikoismaininnalla "melko hyvä"! Ranskalaisiin tutkintoihin lisätään arvosanasta riippuen maininta, mention, asteikolla assez bien - bien - très bien eli melko hyvä, hyvä ja erittäin hyvä. Olen oikein tyytyväinen omaan "melkohyvyyteeni", sillä olen onneksi oppinut eroon turhasta perfektionismista enkä missään vaiheessa tietoisesti jahdannut parhaita arvosanoja. Ainoa tavoitteeni oli päästä kunnialla läpi, ja olin sangen iloisesti yllättynyt siitä, että sekä lopputyöni että harjoitteluni arvosanat olivat parhaiden joukossa.

Paluuni Ranskaan sujui huomattavasti helpommin kuin olin odottanut niin psykologisen puolen kuin konkreettisten matkatavaroidenkin suhteen. Jätin yksinkertaisesti kotiin kaiken sen, mikä ei mahtunut matkalaukkuuni: koska äiti tulee tänne ylihuomenna ja matkustaa paljon kevyemmin kuin minä, osa tavaroistani kulkee äidin mukana, ja loput tuon tarvittaessa lokakuussa. Olin kyllä vähällä joutua vaikeuksiin lähtöselvityksessä: laukkuni painoi 26 kg sallitun 23 kg:n sijasta, ja nuori virkailijatyttö pahoitteli, että ylimääräisistä kolmesta kilosta pitäisi kyllä maksaa noin sata euroa ylipainomaksua. Minä säälittävästi anelemaan, eikö hän mitenkään voisi tämän kerran tehdä poikkeusta, kun olin kuitenkin ollut Suomessa yli kolme kuukautta ja taatusti koneessa olisi myös matkustajia, joilla on pelkkiä käsimatkatavaroita eikä kolme kiloa nyt niin paljon ole... Sain lopulta laukkuni maksutta koneeseen ja vielä oranssin huomiotarran etikettiin, koska minulla oli alle kahden tunnin vaihtoaika Amsterdamissa ja tarralla merkityt laukut kuulemma käsitellään nopeammin, jotta ne varmasti ehtivät jatkolennolle! Tässäkin KLM palvelee huomattavasti Air Francea paremmin.

Hartaasti odotettu jälleennäkeminen E:n kanssa oli totta kai ihana, mutta minä olin niin väsynyt, että jaksoin juuri ja juuri syödä perinteistä kotiintuloruokaani spagettia ja juoda vähän roséta ennen kuin oli pakko mennä nukkumaan. Matkalaukun purin vasta seuraavana aamuna ja sain siihen puuhaan kulumaan kaksi tuntia. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja siivosin samalla meikkiarkkuni. Sen uumenista löytyi mm. 36 huulipunaa:

Oikeasti niitä oli 37, sillä yksi oli vielä matkan jäljiltä käsilaukussani. Koska nämä kaikki eivät kerta kaikkiaan mahdu varastoihini, minun oli pakko suorittaa julmia valintoja ja viskellä osa roskiin. Tajusin muuten näitä katsellessani, että kyse on oikeastaan arvotavarasta, sillä kahden ylimmän rivin jokaisen punan kappalehinta on kolmenkympin paikkeilla...! Osaa olen käyttänyt vain muutaman kerran, mutta siitä huolimatta niistä oli kylmästi hankkiuduttava eroon. Heitin urheasti pois kaikki yli kolme vuotta vanhat, ilmaisnäytteet sekä päällekkäiset, hyvin paljon toisiaan muistuttavat sävyt sekä sellaiset, joiden laatuun en ole syystä tai toisesta ollut täysin tyytyväinen. Lopulta jäljelle jäi enää 23 huulipunaa. Niillä luulisi pärjäävän jonkin aikaa...

Aixissa ei ole juuri mikään muuttunut poissaoloni aikana. Flaneerasin kaupungilla fiilistelemässä koko tiistai-iltapäivän laventelinvärisessä kesämekossa (vähänkö harmittaa, että unohdin ottaa sen mukaan Suomeen!), istuin Cours Mirabeaulla lempikahvilani Bastide du Coursin terassilla plataanien varjossa, join erinomaista kesäjuomaa monacoa (hyvin vähän olutta ja paljon sitruunalimonadia ja grenadiinia), luin Tove Janssonin iki-ihanaa Kesäkirjaa englanniksi ja mietiskelin sen innoittamana, kuinka rikas olenkaan. Minulla on kaksi kotimaata, kolme kotikaupunkia, kaksi kotikieltä ja -kulttuuria. Saaristomeri ja Välimeri. Koivut ja plataanit. Korppoo ja Hautes-Alpes. Aurajoen ranta ja Cours Mirabeau. Kaikki yhtä rakkaita, kaikkialla yhtä hyvä olla.

Olen taas onnellinen.

Smile because it happened

2011-07-18T22:34:00.000+02:00

Hartaasti odotettu ja vilpittömästi rakastettu harjoitteluni on nyt ohi, ja voin rehellisesti sanoa eläneeni juuri elämäni parhaat kolme kuukautta. En olisi voinut saada parempaa työpaikkaa ja ihmettelen yhä, miten käsittämättömän hyvä onni minulla olikaan, että pääsin juuri kyseiseen yritykseen. En halua tietää, oliko isän suhteilla alunperin jotain tekemistä sen kanssa, että minulle suotiin moinen mahdollisuus: ainakin olen sittemmin omalla työlläni osoittanut ansainneeni paikkani firmassa.

Koska pidin niin valtavasti työstäni, en tietenkään viimeisenä työpäivänäni kyennyt vain kävelemään ovesta ulos heti neljältä. Kuten olin etukäteen varsin hyvin tiennyt, suuri osa päivästä ja edeltävästäkin työpäivästä kului itkemiseen. Torstai oli itse asiassa kaikkein raskain: lyhyeksi aiottu keskiviikkoinen ravintolailta venähti luvattoman pitkäksi, ja kolme tuntia nukkuneena ja erinäisiä drinkkejä nauttineena en todellakaan ollut fyysisesti enkä psyykkisesti vahvimmillani. Onneksi byroo oli autiohko, sillä olin taatusti melko säälittävä näky kyyhöttäessäni työpöytäni ääressä täyttämässä Excel-taulukoita kyyneleet poskia pitkin valuen. Yliväsymyksen takia en illallakaan pystynyt muuhun kuin puolihysteeriseen itkuun, ja perjantaiaamuna jouduinkin hautomaan umpeen turvonneita silmiäni kylmällä vedellä, jotta sain ne edes auki.

Perjantai ei varsinaisesti ollut sen hilpeämpi päivä, mutta olin sentään enimmäkseen rauhallinen ja kykenin jopa nauramaan. Suru tuli vasta siinä vaiheessa, kun minun oli oikeasti tyhjennettävä pöytäni, pakattava henkilökohtainen omaisuuteni ja jätettävä lopullisesti taakseni pieni työhuoneeni. Se tuntui lähes yhtä raskaalta kuin jäähyväiset lentokentän parkkipaikalla, kun on viimein pakko riuhtaista itsensä irti toisen otteesta, kääntää selkänsä ja marssia pois taakseen katsomatta. Tieto todennäköisestä jälleennäkemisestä jonain päivänä ei siinä vaiheessa lohduttanut vähääkään. En ole koskaan ennen ottanut yhtä raskaasti työsuhteen päättymistä, vaan pikemminkin odottanut innolla sen jälkeistä vapautta; se ainakin todistaa, että tämä työpätkä oli aivan ainutlaatuinen.

Onneksi tiesin kokemuksesta myös, että lamaannuttava ikävä kestää vain pari päivää ja hiipuu sitten itsekseen hyvien muistojen tieltä. Piristymistä edesauttoi huomattavasti, että lähdin heti lauantaina merimatkalle Tukholmaan ensimmäistä kertaa vuosiin. Kyttäsimme serkkujeni kanssa hämärtyvässä illassa hetkeä, jolloin laiva ohittaa mökkisaaremme ja hihkuimme innosta erottaessamme metsän keskeltä mökin lipputangon. Sunnuntaina istuimme pitkiä aikoja laivan yläkannella; minä katselin saaria ja auringossa kimmeltävää merta, pohdin syvällisiä ja osasinkin yhtäkkiä ajatella positiivisesti. Sen sijaan, että kaipaan ja suren mennyttä, minun tulee olla onnellinen ihanasta ja unohtumattomasta kokemuksesta ja iloita ja nauttia rakkaista muistoistani. Tässä minua tosin osaltaan auttoi Mireille, sillä huomasin yllättäen hyräileväni kappaletta Essaye:

Essaye d'ouvrir encore tes ailes
Face à l'immensité du ciel
Tu es en vie, c'est l'essentiel
Sèche tes larmes au soleil
Essaye d'ouvrir encore tes yeux
Et de te fondre à tout ce bleu
Le cœur léger, tu vas planer
Comme un oiseau en liberté

Yritä jälleen avata siipesi

Vasten taivaan valtavuutta

Olet elossa, se on olennaista

Kuivaa kyyneleesi auringossa

Yritä jälleen avata silmäsi

Ja sulautua tähän sineen

Liitelet kevein sydämin

Kuin lintu vapaudessa

Tällaisissa maisemissa oli lisäksi vaikea olla kauan synkkä:

Tänään testasin uutta asennettani käytännössä pistäytymällä Meerin kanssa kahvilla byroon pihassa kahden läheisen kollegani seurassa. En effet, en enää ollut lainkaan epätoivoinen vaan yksinomaan onnellinen siitä, että minulla on vastedes elämässäni niin rakkaita ja tärkeitä ihmisiä ja että sain tilaisuuden tutustua heihin ja viettää kolme kuukautta heidän kanssaan. Kohtalolla on näköjään yhä tapana järjestää asiat parhain päin, vaikka siihen onkin joskus kovin vaikea uskoa.

Hyvä > huono

2011-07-11T20:04:00.000+02:00

Kuluneen viikon aikana en oikein ole jaksanut inspiroitua kirjoittamaan mitään. Joskus negatiivisia asioita tapahtuu liikaa liian lyhyessä ajassa, ja nyt niin kävi; olen ollut väsynyt, stressaantunut ja mitään viitsimätön ja ajatellut lähinnä harmaita ja tylsiä ajatuksia.

Nyt olen kuitenkin päättänyt skarpata, osaksi pakon edessä: viimeinen työviikkoni alkoi tänään enkä halua olla töissä synkkä ja melankolinen. Sen sijaan, että murehtisin liian nopeasti koittavaa perjantaita, yritän joka päivä miettiä, mitä kaikkea mukavaa ja mielekästä minulla onkaan odotettavissa lähitulevaisuudessa:

- Keskiviikkona on luvassa pitkästä aikaa samppanjaa ja erinomainen illallinen rakkaan kollegan seurassa Hans Välimäen Turkuun heinäkuun ajaksi avaamassa pop up -ravintolassa. Chez Dominiqueen tuskin tulisi mentyä, mutta Food Culture Clubin olen jo kerran aiemmin käynyt toteamassa loistopaikaksi.

- Ensi viikonlopuksi varasin risteilyn Tukholmaan itselleni ja serkuilleni. En ole ollut laivalla lähes kymmeneen vuoteen, ja näin kesällä on hienoa viettää päivä ihaillen saaristoa laajemmaltakin alueelta kuin mökkirannasta käsin.

- Kahden viikon kuluttua näen jälleen E:n yli kolmen kuukauden eron jälkeen, ja heinäkuun lopulla muistelemme 8 vuoden takaista ensitapaamistamme samppanjan, hanhenmaksan ja etanoiden kera.

- Äiti tulee samoihin aikoihin Aixiin ensimmäistä kertaa koskaan, ja minulla alkaa jo itse asiassa olla kiire suunnitella alustavaa lomaohjelmaa! Täytyy miettiä tarkkaan, miten saamme lyhyessä ajassa eniten irti kolmannesta kotikaupungistani.

- Syyskuun alussa puolestaan lomailemme E:n kanssa pari viikkoa kaivatuissa alppimaisemissamme. Odotan jo nyt täydellistä rentoutumista, lukemista ja liskoilua, luonnon ja maisemien ihailua, eläinten bongailua maanteiden varsilla ja herkullista lähiruokaa.

Kun oikein pysähdyn miettimään, löydän sittenkin tämänhetkisestä elämästäni enemmän hyvää kuin huonoa. Tämä pitäisi muistaa päivittäin.

Sain kollegaltani kallisarvoisen ja lukuisiin tilanteisiin sovellettavan elämänohjeen: Don't cry because it's over. Smile because it happened. Tätä aion toistella mielessäni niin usein, että muistan sen ja uskon siihen, kun perjantaina lähden töistä viimeisen kerran. Sitä odotellessa minulla on kuitenkin vielä neljä tehokasta työpäivää jäljellä; täytyykin lähteä miettimään, miten tällä viikolla pukeudun!

Päivä 20: Tässä kuussa

2011-07-04T19:50:00.000+02:00

Heinäkuusta ei ole tulossa pelkästään helppo ja onnellinen kesäkuukausi. Lähiviikkojen aikana joudun eroon yhdestä jos toisestakin ihmisestä, paikasta ja tavasta, jotka niin mielelläni säilyttäisin elämässäni.

Minulla on jäljellä tarkalleen kolme viikkoa Suomessa, joista yhdeksän työpäivää, enkä voi kuin haikeana ihmetellä, minne ovat jälleen kerran kadonneet kaksi ja puoli kuukautta elämästäni. Vasta äskenhän minä tulin kotiin, valitsin itselleni uutta kesätuoksua Amsterdamin lentokentän tax freessä, mietin kuinka pukeutuisin ensimmäisenä työpäivänäni ja iloitsin siitä, että kerrankin saisin olla Suomessa kesäaikaan ja niin kauan, että ehtisin tehdä vaikka mitä. Ja olenhan minä tehnytkin: olen ollut elämäni parhaassa työpaikassa, saanut uusia rakkaita ystäviä, viettänyt unelmajuhannusta mökillä, hellinyt mopseja ja viihtynyt hyvässä seurassa ulkona aamuviiteen. Ongelma on, etten haluaisi kaiken tämän loppuvan. Ei vielä, ei nyt, kun minulla on täällä niin ihanaa!

Etenkin työn loppumista olen murehtinut jo pitkään, vuodattanut salaa pari kyyneltä pienessä byroossani kenenkään huomaamatta ja varoittanut kollegoita, että viimeisinä päivinä todennäköisesti kätken punaiset sammakonsilmäni mustien lasien taakse sisälläkin. Paitsi ettei minulla ole parhaillaan aavistustakaan, milloin ja mistä seuraavaksi saan töitä ja rahaa, en ennen kaikkea halua joutua hyvästelemään työkavereitani. En ole ikinä kestänyt jäähyväisiä enkä ajatusta siitä, että teen jotain tai näen jonkun viimeistä kertaa; tuntuu mahdottomalta kuvitella, etten enää kahden viikon kuluttua tule töihin innoissani uudesta viikosta, toivottele iloisesti hyviä huomenia kollegoille ja istu aamukahvipöydässä vaihtamassa viikonlopun kuulumisia. Minun tulee niin suunnattoman ikävä rakkaita työpaikan ihmisiä, hauskoja juttujamme ja tutuiksi tulleita rutiinejani. (Pahus, nyt itken jo tätä kirjoittaessani... Jos oikoluvussani on virheitä, se johtuu siitä, etten kunnolla näe tekstiäni kyyneliltä. Excusez-moi.)

Tänään olen muutenkin ollut poikkeuksellisen väsynyt, hermostunut ja stressaantunut. Ajoin eilen mummon kanssa edestakaisin Poriin vuosittaiselle vanhainkotivierailulle satavuotiaan isoisoäitini luo, ja illalla palatessamme Turkuun kotoa paljastui katastrofi: julkisivuremontissa olevan talomme katto oli pettänyt rankkasateessa ja ruosteen- ja maalinsekaista vettä oli valunut yli 180-neliöisen asunnon lähes jokaiseen huoneeseen, vain kolme huonetta oli säästynyt. Pahiten kärsivät työhuoneeni, mummon makuuhuone sen vieressä ja asunnon läpi kulkeva käytävä. Näin lohduttomia kuvia sain vuotavista katoista puhelimen kameralla eteisestä...

... työhuoneestani...

... ja mummon makuuhuoneesta:

Naapureita tuli onneksi apuun, ja pyyhkeiden, ämpäreiden ja suojamuovien avulla yritimme pelastaa huonekaluista ja muusta irtaimistosta sen, mitä pystyimme. Heitin hädissäni tietokoneeni päälle kaksi kylpytakkia, mustan jätesäkin ja kaksi kerrosta muovia, mutta pahoin pelkään, että huoneen kosteus on vahingoittanut sitä. Tulostimeni sekä työhuoneeni televisio ja digiboksi ovat joka tapauksessa mennyttä; digiboksista nousi jo savua ja kipinöitä, kun viime hetkellä revin töpselit irti seinästä.

Nyt asunto menee vähintään kolmen kuukauden remonttiin, koko omaisuus siirretään remonttifirman toimesta varastoon ja mummo joutuu evakkoon siksi aikaa, kun huoneisto kuivataan ja katot, seinät ja parketit uusitaan.

Koska onnettomuus ei koskaan tule yksin, sain aamulla E:ltä hätääntyneen viestin: jääkaappimme oli yön aika yllättäen kuollut, aamulla sen lämpötila oli 10 astetta ja sisältö todenäköisesti käyttökelvoton. En olisi todellakaan tarvinnut enää tätä tietoa...! Stressireaktiona aloin vapista niin, että lounaalla en pystynyt kantamaan edes tarjotintani ja kaadoin keittoa lattialle ja vaatteilleni. Seisoin keskellä ruokalaa täysin désemparée, lamaantuneena, enkä yhtäkkiä osannut tehdä mitään. Ruokapöytään päästyäni murruin, aloin itkeä ja lähdin lopulta kesken työpäivän kotiin vaihtamaan vaatteita ja rauhoittumaan hetkeksi. Loppupäivä sujui sentään enemmittä ongelmitta.

Huomenna menen työkaverini kanssa Turkuun syömään ja katsomaan Catherine Deneuven tähdittämää mainiota elokuvaa Potiche, jonka olen nähnyt Ranskassa jo useamman kerran. Odotan huomisiltaa erittäin kärsimättömästi, tarvitsen todellakin tällä hetkellä jotain muuta ajateltavaa!

Suloinen suomalainen suvi

2011-06-27T21:25:00.001+02:00

Vietin menneenä viikonloppuna mökillä niin iki-ihanan juhannuksen, ettei sitä kuvaillessa voi välttyä ylistävien adjektiivien yliannostukselta. Kaikki oli ihanaa, upeaa, huikeaa, mahtavaa ja mieletöntä, ja oikeastaan vietin suurimman osan ajastani vain huokaillen onnesta. Vaikka olen henkeen ja vereen cityihminen, kerran vuodessa (tai parissa) on virkistävää viettää muutama päivä kaukana kaikesta, pienellä saarella meren äärellä ja metsän keskellä, missä ei välttämättä tarvitse nähdä ketään tai tietää mitään ulkomaailmasta.

Vaikka olinkin menossa merelle piiloon sivistyksestä, se ei silti tarkoittanut sitä, että olisin matkustanut erityisen kevyesti:

Lähdimme enoni, tätini ja serkkujeni kanssa matkaan jo torstai-iltapäivänä harmaassa kaatosateessa. Olimme varautuneet pitkiin lauttajonoihin, mutta yllätykseksemme suoriuduimme kolmen lossin ja 85 km:n matkasta tasan 2,5 tunnissa. Jonoja ei ollut juuri ollenkaan, Paraisillakin odotimme tuskin viittätoista minuuttia:

Sää ei kohentunut koko päivänä juuri ollenkaan, vaan pysyi itsepäisesti synkkänä ja tuulisena:

Olin viimeksi käynyt mökillä kesäkuun ensimmäisinä päivinä kaksi vuotta sitten. Sen jälkeen sisustus oli tätini ansiosta saanut uuden, raikkaamman ilmeen:

Vessakin oli sisustettu uudelleen, keittiöstä puhumattakaan:

Asetuttuamme taloksi lähdin alas rantaan. Sade oli jo lakannut, mutta taivas ja meri olivat edelleen apean harmaat:

Juhannusaattoaamu puolestaan valkeni kirkkaana ja myrsky oli rauhoittunut lempeäksi merituuleksi. Heräsin ennen kaikkia muita ja vietin pari varhaista aamutuntia sohvalla kirjan ja Taavi-kissan seurassa. Kömpelöihin mopseihin tottuneena olin jo unohtanut, kuinka uskomattoman notkeita ja ketteriä kissat ovat:

Ensimmäinen aamiainen terassilla meren äärellä, lokkien kirkunaa ja laineiden loppumatonta liplatusta kuunnellen; ah ihanuutta!

Merikin näytti jo aivan toisenlaiselta:

Alemmassa kuvassa taka-alalla näkyy nykyään yksityisomistuksessa oleva yleinen laituri, jossa Wikipedian mukaan Turku-Tukholma-laivat pysähtyivät aina 50-luvulle saakka. Nykyään ne kulkevat suoraan mökin edestä, toki muutaman kilometrin päästä:

Juhannusaattona pistäydyimme saaren toisella puolella kaupassa ja terassilla:

Ohitsemme porhalsi vesihiihtäjä:

Juhannusaaton herkkuateria: savustettua lohta, paistettuja uusia perunoita, mätiä ja smetanaa, mozzarellasalaattia, Stockmannin kalatiskin suussasulavaa kylmäsavulohikastiketta ja tietenkin roséviiniä:

Kuudelta nostettiin lippu. Koska kukaan meistä ei muistanut Siniristilippumme-laulun sanoja, lauloimme sen sijaan Maamme-laulun ja ulkosuomalainen tietenkin herkistyi:

Saunan jälkeen koitti minun juhannukseni jännittävin osuus. Olin luvannut työpaikalla, että heitän talviturkkini (turkkia oli kertynyt yhdeksän vuoden ajalta, sillä en ollut uinut muualla kuin uima-altaassa sitten Martiniquen-matkani 2002) enkä tietenkään periaatteen naisena voinut mennä takaisin töihin ilman todistusaineistoa. Niinpä minua odotti melkoisen hyinen Saaristomeri:

Endorfiinit taisivat lähteä voimalla liikkeelle kropassani, sillä hyökkäsin saman tien mereen uudelleen:

Juhannuspäivänä kävin uimassa vielä muutaman kerran ja illalla saunasta kaksi kertaa, joten yhteensä taisin pulikoida yli kymmeneen otteeseen! Olin suunnattoman ylpeä itsestäni, sillä tavallisesti nyrpistelen nenääni jopa 25-asteiselle uimahallin vedelle.

Päivällä olimme keränneet risuja ja märkää levää juhannuskokkoa varten. Kokko syttyi ja paloi komeasti, vaikka levä savuttikin sankasti:

Fifi au naturel jo toisen kerran blogissa! Kuvasta muuten huomaa, kuinka hiukseni kihartuvat, kun ne saavat pesun jälkeen kuivua vapaasti ilman hiustenkuivaajaa ja muotoilutuotteita:

Olin Ranskassa viettämieni kesien aikana jo unohtanut, kuinka valoisa ja kaunis suomalainen kesäyö onkaan:

Juhannuspäivä oli aattoakin aurinkoisempi ja lämpimämpi ja vietinkin lähes koko päivän terassilla uimapuvussa, kirja ja roséviinilasi kädessä. Mökin kaappien uumenista löytyi kasvojeni suojaksi ikivanha aurinkohattuni. Fifin pettämätöntä mökkieleganssia, s'il vous plaît :

Töissä kuljen hivenen eri näköisenä...

Juhannuspäivän lounas:

Kuvasta puuttuvat pesto- ja yrttichèvrepaahtoleivät, jotka katosivat ääntä kohti ennen kuin ennätin saada kameran käteeni.

Iltapäivällä kuljeskelin ympäriinsä ottamassa kuvia mökistä:

Koska kaikki ihana loppuu aina liian aikaisin, sunnuntai-iltana minun oli jätettävä jäähyväiset mökille ja merelle ja suunnattava takaisin kaupunkiin. Sää pysytteli edelleen huikean upeana:

Paluumatka sujui sutjakasti Korppoon ja Nauvon läpi, kunnes muutama kilometri ennen Nauvon lauttarantaa liikenne pysähtyi totaalisesti:

Nokian karttasovelluksen mukaan olimme lauttajonon hännille pysähtyessämme 4,5 km:n päässä lauttarannasta. Jono eteni säännöllisin väliajoin n. 500 metriä ja pysähtyi taas. Jonotimme tasan kaksi tuntia: pysähdyimme ensimmäisen kerran klo 19.30 ja ajoimme Nauvo-Parainen-lautalle klo 21.30.

Isä oli onneksi ajanut meitä vastaan Paraisten ja Kaarinan välille, joten pääsin saman tien vaihtamaan autoa ja jatkamaan matkaani moottoritietä kohti Saloa. Kotona olin lopulta klo 23 maissa.

Tämä oli ehdottomasti eräs elämäni mieleenpainuvimmista juhannuksista, eniten siksi, etten ole viettänyt juhannusta Suomessa sitten vuoden 2003 enkä mökillä ainakaan 15 vuoteen. Upea sää, sukulaisten mukava ja iloinen seura, uiminen, juhannussauna ja saunan ikkunasta näkyvä sininen meri, kuulaassa kesäyössä liehuva sinivalkoinen lippu... Ulkosuomalainen herkistyy edelleen niitä ajatellessaan. Vaikka rakastankin Ranskaa ja viihdyn siellä, Suomi on ja pysyy oikeana kotimaanani. Etenkin kesäisin.

Nyt sopii sairastua...!

2011-06-27T12:41:00.000+02:00

Käpälä ylös kaikki ne, jotka vielä haluavat kuulla surkuhupaisan sairausvakuutusruljanssini viimeisimmät (ja toivottavasti viimeiset) käänteet! Désolée, kuulette ne nyt kuitenkin sitä odotellessa, että saan kaikki 125 juhannusvalokuvaani muokattua ja järjestykseen.

Minähän siis sain huhtikuun alussa täysin sattumalta selville, että ranskalainen sairausvakuutukseni ei ole ollut voimassa sitten viime lokakuun. Tein tuolloin saman tien uuden hakemuksen sairausvakuutusvirkailijoiden pyynnöstä. Lähdin sen jälkeen Suomeen ja koska kaiken piti olla kunnossa, jäin rauhassa odottelemaan kirjettä hakemukseni hyväksymisestä.

Sitä ei kuulunut huhtikuussa, ei toukokuussa eikä kesäkuun alussakaan. Erikseen anottava sv:n täydennysosa kyllä myönnettiin parissa viikossa, mutta varsinaisesta perusosasta ei kuulunut uutisia, ei positiivisia eikä negatiivisia. Pari viikkoa sitten aloin jo huolestua ja tiedustelin Sécurité Socialesta, mikä mahtaa olla hakemukseni kohtalo. Vastausta sai tietenkin odotella pitkän kaavan mukaan. Olisin soittanut, mutta ko. instituutiolla on käytössä lyhyt erikoisnumero, johon en pääse ulkomailta läpi edes ranskalaisella puhelimellani.

Nyt juhannuksen aikana olin neljä päivää konsultoimatta meilejäni, ja kas ihmettä, sähköiseen kirjelaatikkooni oli putkahtanut vastaus sairausvakuutuksesta:

Olemme kaivaneet arkistoistamme esiin CMU de Base -hakemuksenne (sv:n perusosa), joka hakemuksen saapumishetkellä todettiin turhaksi, koska hakijalla oli jo ennestään sairausvakuutus. Mademoiselle Fifille on sittemmin myönnetty CMU de Base 1.6. alkaen.

Loppujen lopuksi siis sain vakuutukseni, mutta eräs kohta viestissä tökkii ja pahasti, nimittäin hakijalla oli jo ennestään sairausvakuutus. Eipä muuten ollut, ainakin mikäli niitä virkailijoita on uskominen, joiden kanssa aiemmin olin asian tiimoilta puheissa. Yrittäisivät nyt päättää, onko minulla voimassa oleva vakuutus vai eikö ole, merde alors !?! Tyypilliseen ranskalaisten tapaan yksi taho väittää yhtä ja toinen toista, ja kumpikin on ristiriidassa toisen version kanssa. Säädön seurauksena olen osaksi tietämättäni elellyt kuukausikaupalla ilman mitään sosiaaliturvaa, ts. jos olisin joutunut vaikkapa auton yliajamaksi tai saanut syövän tai umpisuolentulehduksen, olisin joutunut maksamaan hoitoni itse. Onneksi asia selvisi nyt eikä vasta siinä vaiheessa, kun minulta karhuttaisiin kymmenien tuhansien sairaalakuluja...! En tosin ole ollut sairaalassa kuin syntymässä, mutta mistäpä sitä ikinä tietää. *koputtaa puuta*

Nyt kuitenkin kaiken pitäisi olla kunnossa ja minulla pitäisi olla toistaiseksi oikeus vakuutuksen molempiin osiin. Seuraavaksi toivokaamme kaikki yhteisesti, että ensi vuonna tähän aikaan olen jo normaalisti töissä, saan vakuutukseni sitä kautta eikä minun enää tarvitse hakea näitä vähävaraisille tarkoitettuja ilmaisvakuutuksia. Mitenköhän kaikki paperittomat ja kielitaidottomat maahanmuuttajat saavat hoidettua CMU-asiansa, kun jo minulla EU-kansalaisena, kielitaitoisena ja vakituisesti Ranskassa asuvana ja opiskelevana/työskentelevänä on näin monimutkaista?

Päivä 15: Unelmani

2011-06-22T15:00:00.001+02:00

Pää pilvissä kulkevana haaveilijaluonteena unelmoin tietysti jatkuvasti jostakin. Kaikki unelmani eivät ole realismista kuulleetkaan – mahdollisuuteni päästä formulakisoihin turva-auton kuljettajaksi tai laihtua maagisesti 50 kg näkemättä vähääkään vaivaa asian eteen lienevät melkoisen pienet – mutta toiset taas olisivat hyvinkin toteutettavissa, ainakin jossain vaiheessa elämää.

Eniten haaveilen talosta.

Esimerkiksi tällaisesta (kuva satunnainen tulos Googlen kuvahaulla une villa en Provence). Talon ei tarvitsisi olla mikään valtava linna, vaan normaali kahden ihmisen omakotitalo, noin sataneliöinen. Vaatimuksia minulla olisi vain muutamia:

- Vähintään seitsemän huonetta: makuuhuone, vierashuone, olohuone, työhuone, kaksi kylpyhuonetta ja kunnon keittiö (lue: niin paljon kaappi- ja pöytätilaa, etten tietäisi, mihin sitä kaikkea edes käyttäisin).

- Terassi ja pieni puutarha, jonne mahtuisi oliivi- tai sitruunapuu, mahdollisesti ruusupensas, pöytä ja pari tuolia illallisen nauttimista varten ja pieni uima-allas. Altaan ei tarvitsisi olla edes niin iso kuin kuvan talossa, vain sen kokoinen, että siinä mahtuisi uimaan pari vetoa helteisen kesäpäivän päätteeksi.

- Talo saisi olla hunajamelonin värinen ja ikkunaluukkujen pitäisi olla laventelinsiniset. Jotta kotirauhamme olisi taattu, talon ympärillä olisi muuri tai korkea aita, jossa olisi kaukosäätimellä avautuva portti.

Unelmoin myös autosta. Audista. Uusi LED-silmäinen A1 voisi hyvinkin olla minun autoni:

(kuva)

Kompakti ja näppärä kaupunkiauto etenkin Aix-en-Provencen kapeille kaduille, joille en ikinä uskaltautuisi nykyisellä A6:llamme.

Minulla ei ole koskaan ollut omaa autoa, mutta jos ja kun sellaisen saan, haluan Audin. En edes tiedä, miksi olen näin vannoutunut Audi-nainen; Audit ovat tyylikkäitä, elegantteja, korkealaatuisia ja turvallisia, mutta niin ovat monet muutkin merkit. Vetovoima on selittämätön ilmiö. Tässä elämänvaiheessa tosin minulla on tuskin varaa edes yhteen Audin renkaaseen, mutta joskus vielä minulla on ikioma A1/A3/A4/A6...!

Sitten kun olisin talon ja auton onnellinen omistajatar, haluaisin totta kai taloomme pienten jalkojen rapsutusta. Ainakin neljän jalan, mieluiten kahdeksan.

(kuva)

Koska lasten hankkiminen ei tule kysymykseenkään, pienet jalat kuuluisivat tietenkin mopsille ja kissalle. Kissanpentu olisi poika, musta tai mustavalkoinen ja nimeltään Zorro, mopsityttö taas saisi nimekseen Carmen. Zorro oli alkujaan E:n idea, Carmen taas minun: mopsi on ranskaksi carlin, joten Carmen le Carlin paitsi kuulostaa hyvältä, myös sopii temaattisesti yhteen espanjalaissävyisen Zorron kanssa.

Kaikkein eniten ja kaikkein realistisimmin unelmoin kuitenkin työpaikasta. Olen nyt kahden kuukauden aikana saanut käydä elämäni parhaassa työpaikassa, jossa työ on juuri sopivan haasteellista olematta stressaavaa, ilmapiiri rento ja kollegat kaikin tavoin ihania ihmisiä. Suren nyt jo sitä, että kolmen viikon kuluttua autuus loppuu ja olen taas tyhjän päällä.

Helpompaa olisi, jos tietäisin, mistä johtuu työpaikan saamisen vaikeus. Yhtään järkevää syytä en ole toistaiseksi keksinyt: minulla on (kohta) kaksi korkeakoulututkintoa, puhun viittä kieltä, en ole tyhmä, laiska enkä ilkeä ja osaankin sentään vähän jotain. Mitä ihmettä vielä pitäisi tehdä enemmän tai paremmin?

Toivon ja uskon, ettei työpaikka jää vain unelmaksi toisten joukkoon vaan toteutuu mahdollisimman pian. Ehkä jo tänä vuonna?

Päivä 14: Mitä minulla oli kasvoillani tänään?

2011-06-20T19:59:00.002+02:00

Tosiasiassa tämän päivän tehtävänanto kuuluu "Mitä minulla oli päällä tänään?", mutta koska yksi päivän asu -postaus riittää eikä minulla tänään(kään) ollut valkoisia pellavahousuja ja Marimekon siniraidallista paitaa kummempia vaatteita, otin ja muokkasin omin luvin otsikkoa. Tällä kertaa esittelenkin vaatteiden sijasta jokapäiväistä arkimeikkiäni, eli mitä kaikkea onkaan Fifin iholla?

Alkuasetelma: parveke klo 6.35. Kasvopaperia, pumpulipuikkoja, Sephoran meikkipaletti ja täpötäysi Oililyn meikkipussi, jonka pitkällisen etsimisen jälkeen kelpuutin Marseillen Galeries Lafayettesta korvaamaan vanhan Marimekon meikkipussini. Ranskassa säilytän meikkejäni isossa Delseyn beauty boxissa, mutta en enää kanna sitä matkoilla mukana, koska se vie ainoan sallitun käsimatkatavaran paikan.

Nyt seuraa jotain, mitä blogissa ei ole ennen nähty eikä varmasti tulla aivan pian näkemäänkään: Fifi au naturel, suoraan suihkusta tulleena! (Olin minä tosin hiukseni välillä kuivannut.) Kuva on epätarkka ja kammottavan huono, mutta saa ollakin.

Sitten tositoimiin. Aluksi virkistän kasvojani Body Shopin E-vitamiinikasvovesispraylla, jota olen käyttänyt jo vuosia.

Minulla on sama tuote myös työpöydälläni ja käytän sitä pitkin päivää. En luopuisi tästä ikinä.

Seuraavaksi seerumi, silmänympärysvoide ja päivävoide:

Yves Rocher Sérum bouclier anti-agressions, Clinique All about eyes ja Clinique Superdefense SPF 25. Jos olisi ollut aurinkoinen päivä, olisin lisännyt tässä vaiheessa Nuxen 30-suojakertoimista Ecran prodigieux -aurinkovoidetta, mutta tänään en sitä tarvinnut.

Huulet ja meikinpohjustusvoide:

Apteekin Bevita R -huulivoiteelle en ole vielä löytänyt yhtä hyvää vastinetta Ranskasta. Meikinpohjustukseen käytän Sephoran omaa Base lissante -mattavoidetta.

Meikkivoiteina käytän tällä hetkellä vaihtelevasti Diorin Diorskin Nudea ja Chanelin Vitalumière Aquaa. Tänään vuorossa ihanan ohut, vedenkevyt Chanel:

Meikkivoiteen jälkeen on täsmätuotteiden vuoro:

Punoittaville poskilleni Lumenen Red Neutralizer -peitevoide, silmänalusille ja silmien sisänurkkiin YSL:n Touche Eclat -valokynä, silmäluomille Lumenen silmämeikinpohjustaja ja kulmille Make Up For Everin maailman paras geelimäinen kulmaväri.

Käytän kolmea eri puuteria:

Koko kasvoille Guerlainin Les Voilettes -irtopuuteri, poskille Cliniquen keltainen, punaisuutta häivyttävä Redness solutions -puuteri ja lopuksi kevyt hipaisu Guerlainin kaikkein vaaleinta Terracotta-aurinkopuuteria.

Tämän Sephoran meikkipaletin sain joululahjaksi E:ltä:

Luomivärien lisäksi se sisältää huulikiiltonappeja, pikkuisia rajauskyniä ja pari poskipunaa, mutta olen käyttänyt ainoastaan luomivärejä. Koska olin tänään pukeutunut sinisävyiseen paitaan, valitsin tietenkin samanväriset luomivärit (jotka taitavasti merkitsin kuvaan huomaamattomalla punaisella rinkulalla...):

Silmämeikki täydentyy näillä:

Guerlainin musta rajauskynä, Lancômen Cils Booster -ripsivärinpohjustus ja Givenchyn Phenomen'Eyes -palloripsiväri, jota käytän erittäin satunnaisesti. Yleensä suosin Diorin ja Chanelin ripsivärejä.

Huulimeikki on aamuni kohokohta:

Ensin alle ehdottomasti huulivoiteen lisäksi valokynää huulten reunoille ja kevyt kerros puuteria. Seuraavaksi Guerlainin KissKiss Liplift -huulipunanpohjustusvoide, sitten rajaus Lumenen rajauskynällä ja lopuksi varsinainen huulipuna. Tänään valitsin Chanelin uuden Rouge Coco Shine -punan, sävy 62 Monte Carlo.

Et voilà ! Fifi on väritetty ja valmis uuteen päivään. Aikaa on kulunut 30-40 minuuttia, tänään vähän enemmän, koska kuvien ottamiseen kului ylimääräistä aikaa.

Lopputulos oli tällainen:

Alkuasetelmaan verrattuna lienee ymmärrettävää, miksi rakastan käyttää reilun puolituntisen jokaisesta aamustani tähän puuhaan.

Päivä 13: Tällä viikolla

2011-06-19T21:35:00.001+02:00

Näin sunnuntai-iltana on mainio tilaisuus muistella kuluneen viikon pieniä ja isompia iloja. Aiemminkin olen listannut erilaisia positiivisia juttuja (täällä, täällä ja täällä) ja nyt voisi positiivisuudelle olla uudelleen tilausta harmaan ja sateisen kesäsään keskellä. Mitä mukavaa minulle siis tällä viikolla tapahtuikaan?

- Työviikkoni alkaessa minulla oli -3 h 45 min työaikaa viimeviikkoisen illanviettomme jäljiltä. Vaikka miinustyöaika ei varsinaisesti haittaakaan, päätin kuitenkin kiriä viiveen kiinni. Maanantaina olin töissä klo 17.40 saakka, muina päivinäkin noin viiteen, ja perjantaina aloitin jo klo 7.25. Sain tekemättömät tunnit täyteen ja tällä hetkellä taidan jopa olla kymmenisen minuuttia plussalla.

- Pitkien päivien ansiosta sain töitäkin kunnolla tehtyä: yli 50-sivuinen PowerPoint-yhteenveto työni tämänastisista tuloksista valmistui jo keskiviikkona ja lähetin sen saksalaisen emoyhtiömme markkinointiosastolle luettavaksi. Sen jälkeen olenkin voinut keskittyä harjoitteluraporttini kirjoittamiseen; sitä on nyt koossa jo 15 sivua ja minulla on vielä kolme päivää aikaa saada se valmiiksi.

- Perjantaina oli niin kaunis ilma, että pystyimme töissä juomaan aamu- ja iltapäiväkahvit pihalla ja syömään lounasta ulkona.

- Kävin kaksi kertaa vesijuoksemassa 45 minuuttia kerrallaan, ja siihen päälle kummallakin kerralla 10 min vesivenyttelyä.

- Järjestin itseni enoni ja tätini mökille juhannusvieraaksi. En ole ainakaan 15 vuoteen ollut juhannuksena mökillä, juhannuksen olen viettänyt Suomessa viimeksi 2003 enkä ole nähnyt mökkiäkään yli kahteen vuoteen. Vaikka juhannus olisi kuinka sateinen ja viileä tahansa, odotan sitä suunnattoman innokkaasti! Pähkähullu mutta vakaa aikomukseni on heittää tällä kertaa talviturkki Saaristomereen, sillä en ole uinut luonnonvedessä sitten Karibian-matkani tammikuussa 2002.

- Koska minulla on Suomessa mukanani vain ns. hyviä kaupunkivaatteita, kävin tänään äidin kanssa Tarjoustalossa mökkivaateostoksilla. Ostin kaksi pitkähihaista t-paitaa, kahdet collegehousut, hupparin ja pyjaman, joilla uskoisin pärjääväni kolme päivää saaressa metsän keskellä.

- Olen leiponut elämäni ensimmäisen hyydykekakun, joka onnistui yli odotusten. Rakkaat kollegani piristävät vähän väliä kahvipöytäkeskustelujamme reseptivinkeillä ja minä olen kopioinut niistä parhaat talteen. Mustikkajogurtista tehty kakku oli sekä helppo että herkullinen:

200 g Digestive-keksejä

100 g rasvaa

5 liivatelehteä

2 dl kuohukermaa

4 dl mustikkajogurttia

0,5 dl sokeria

1 rkl vaniljasokeria

Hienonna keksit ja lisää sulatettu rasva. Taputtele muruseos irtopohjavuokaan, jossa on leivinpaperi.

Pehmitä liivatelehtiä kylmässä vedessä n. 5 minuuttia. Sulata ne kiehuvaan vesitilkkaan.

Vatkaa kerma vaahdoksi ja lisää siihen jogurtti, sokeri ja kuuma liivateseos. Kaada seos vuokaan ja anna hyytyä jääkaapissa.

- Tänään saimme pitkästä aikaa vieraiksemme paitsi veljeni vaimoineen, myös kolme ylimääräistä mopsia. Mopojen kokoontumisajoissa oli näin ollen koolla kuusi lyttykuonoa:

- Äkkäsin Halikon Design Hill -sisustuskaupasta mainion pannulapun (vai patalapun? siis sen, jonka avulla saa kuuman pellin pois uunista polttamatta käpäliään):

Ihmettelin hetkisen, mitä tekemistä pannulapulla on eläinkokeiden kanssa, kunnes tajusin, ettei kantasana tässä suinkaan ole "eläinkoe" vaan "eläinkokki"! Sisäinen kielitieteilijäni taputtaa ja riemuitsee oivaltavasta keksinnöstä.

Tällainen oli minun viikkoni. Mitä iloista te olette viime päivinä kokeneet?

Päivä 12: Käsilaukussani

2011-06-18T14:30:00.000+02:00

Minut edes jokseenkin hyvin tuntevat tietävät, että käsilaukku on minulle se juttu: muotilehtien annista minua kiinnostavat lähinnä käsilaukut, naistenlehtien seurapiiripalstojen kissanristiäiskuvista tarkastelen vaatteiden sijasta sitä, millainen laukku kenelläkin on, ja huomaan yleensä heti, jos kollegalla tai muulla tutulla on uusi laukku. Matkoilla minut löytää useammin laukku- kuin vaatekaupoista (onneksi viime aikoina olen matkaillut lähinnä vuoristossa, missä jo ruokakaupan löytäminen on haasteellista). Kenkiin minulla ei ole läheskään samanlaista intohimoa: jotakin täytyy jaloissa olla, mutta kunhan ulkonäkö, väri ja mukavuus ovat kohdallaan, ei kenkäpareja tarvitse kymmeniä. Laukkuja sen sijaan on oltava paljon! Käsilaukut kuuluvat kirjojen ja kosmetiikan ohella niihin tavaroihin, joita ei voi olla liikaa.

Mikään vakavasti otettava keräilijä en toki ole, enkä myöskään harrasta tolkuttoman kalliita merkkilaukkuja, vaikka minulta löytyykin Louis Vuittonia, Lancelia, Christian Lacroix'ta ja yksi vintage-YSL. Laukun ulkonäkö ja funktionaalisuus on merkkiä tärkeämpi: laukun on oltava yksinkertainen ja elegantti, sovittava väritykseltään vaatekaappini sisältöön ja oltava sopivan kokoinen, ei liian suuri eikä liian pieni. Hyvä kokomittari on kirja: jos normaaliin arkikäsilaukkuun on mahdotonta sovittaa paksua pokkaria, se ei ole käyttökelpoinen.

Parhaillaan olen ihastunut kuukausi sitten heräteostoksena hankkimaani Marimekon Mansikkavuoret-laukkuun. En ole ollut Marimekon ylin ystävä, mutta sini-valko-punainen mansikkalaukku on osoittautunut ylivertaiseksi kesälaukuksi. Se oli minulla käytössä tänäänkin, mistä pääsemmekin päivän tehtävänantoon eli laukkuni tämänpäiväiseen sisältöön:

Koska mansikkalaukussa oli omasta takaa vain mitättömän pieni vetoketjullinen sisätasku, täydensin sitä saman kuosin kukkaroilla. Isompi niistä sisältää päivittäin mukana kulkevan peruskosmetiikkani eli peilin, puuteripaperin, huulipunan ja huultenrajauskynän. Useimmiten edellisten seurana on lisäksi L'Occitanen pieni käsivoidetuubi, mutta nyt olen jättänyt sen töihin. Pienempi kukkaro on ilmeisesti alkujaan tarkoitettu silmälaseille, mutta minä sujautan siihen suomalaisen ja ranskalaisen puhelimeni. Näin laukun tasku vapautuu avaimille ja nenäliinoille sekä Tic Tac -pastilleille, joita minulla on myös oltava aina laukussani.

Mukana kulkee tietysti myös heikohko ostovoimani, paperi- ja muoviraha Vuittonin lompakossa ja kolikot LV:n pyöreässä pikkurahakukkarossa. Niiden erottamaton seuralainen on Aixin torilta aikoinaan hankkimani punainen korttikukkaro (vai mikä ihme porte-cartes sitten suomeksi onkaan), johon mahtuvat kätevästi kaikki sekalaiset bonus- ja kanta-asiakaskorttini.

Olen näemmä niin kiintynyt työpaikkaani, etten osaa enää liikkua ilman Hellan henkilökorttia, vaikka onkin lauantai ja viikonloppu. Olen ilmeisesti aamulla laukkua vaihtaessani työntänyt automaattisesti kortin muiden tavaroiden mukaan ollenkaan miettimättä, tarvitseeko minun tänään välttämättä päästä työpaikan ovesta sisään.

Olen jo monessa yhteydessä maininnut, kuinka sävytän aina kaiken mahdollisen, alusvaatteet päällysvaatteisiin ja laukut, kengät ja meikkisävyt vaatteiden väreihin (tai joskus toisinpäin). Sen sijaan olen tuskin tullut tunnustaneeksi, että mätsään mielelläni myös laukussani kulkevan kynän laukun väriin... Tänään minulla esimerkiksi oli KLM:n lennolta mukaani eksynyt sininen kynä, koska se sopi niin mukavasti laukkuni siniseen väriin, vaikka ei aivan samaa sävyä olekaan.

Joko tiesitte, että minulla on aina käsilaukussani kirja? Tai ei nyt aivan ehdottoman aina, töissä en sentään kuluta päiviäni lukien, mutta aina silloin, kun en täysin varmasti tunne päivän ajankäyttöäni. Koskaan ei tiedä, pitääkö jossain odottaa tai muuten kuluttaa aikaa suunnittelemattomasti, ja silloin kirja on oltava mukana. Parhaillaan luen näyttelijä Lorànt Deutschin kiehtovaa kirjaa Métronome, L'histoire de France au rythme du métro parisien eli Ranskan historiaa Pariisin metron tahtiin. Kertoja valitsee satunnaisen metrolinjan ja aseman sen varrelta ja kertoo mukaansatempaavasti kyseisen paikan historiasta.

Päivä 10: Päivän asu

2011-06-15T20:18:00.000+02:00

Olen nauttinut suunnattomasti työharjoittelustani itse työn lisäksi siksi, että minulla on kerrankin hyvä syy pukeutua hyvin. Kun on työttömänä kotona talvisaikaan, on aivan sama, mitä päälleen pukee; kukaan ei kuitenkaan näe eikä välitä. Siksi olenkin nyt käyttänyt näin loistavan tilaisuuden hyväkseni ja pukeutunut lähes päivittäin eri tavalla. Tarkoitukseni ei suinkaan ole diivailla tai esitellä ranskalaista garderoobiani – toivottavasti kukaan ei ole vahingossakaan näin ajatellut! – vaan yksinkertaisesti toteuttaa yhtä lempipuuhistani nyt, kun siihen on erinomainen ja harvinainen mahdollisuus.

Tänään olin liikkeellä tämän näköisenä:

Paita Armand Thiery, hame La Redoute, sandaalit André

Mukana oli vielä Lancasterin luumu-violetti käsilaukku, jonka kuvasin äsken salamannopeasti kännykän kameralla, koska se unohtui alkuperäisestä kuvasta:

Minulla on vielä matkaa katu-uskottavaksi muotibloggaajaksi...

Minulla on ollut kuluneiden viikkojen varrella huomattavasti parempiakin asuvalintoja, mutta en todellakaan ole tullut ajatelleeksi otattaa itsestäni kuvia. Tänäänkin olin jo vaihtamassa ylleni koirankarvaisia kotivaatteita, kun tämä postauksen aihe palasi juuri ajoissa mieleeni: äkkiä pihalle seisomaan ja kamera äidin käteen! Tosin sain kyllä tänäänkin töissä kehuja tyylikkyydestäni ja etenkin siitä, kuinka vaatteeni ja asusteeni sopivat yhteen pienimpiä yksityiskohtia myöten. Kuten kollegalleni selitin, minun ei tarvitse nähdä minkäänlaista vaivaa sen eteen: tiedän vaistomaisesti, mitkä vaatteet ja värit sopivat keskenään, mitä kannattaa yhdistellä ja mitä ei. Mätsääminen on minulle luonnollista ja lähes alitajuista, ja tuskin pääsisin tavasta eroon, vaikka haluaisin.

Päivä 11: Sisarukseni

2011-06-13T19:33:00.000+02:00

Nelivuotiaasta saakka minulla on ollut viha-rakkaussuhde pikkuveljeni Antin kanssa. Nykyisin välimme ovat huomattavasti seesteisemmät enkä edes muista, milloin olemme viimeksi riidelleet, mutta lapsuusvuosien varrella tuli kyllä välillä tapeltua niin, että vieläkin hirvittää.

Olin neljä vuotta ja neljä kuukautta vanha, kun perheeseen yhtäkkiä ilmestyi toinen lapsi, enkä minä ilmeisesti ollut ollenkaan tyytyväinen moiseen tilanteeseen. Omia alkuperäisiä muistoja minulla ei 26 vuoden takaa ole, mutta olen usein saanut kuulla, kuinka kova paikka minulle oli menettää ainoan lapsen statukseni. Olin paitsi vanhempieni esikoistytär, myös isovanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi ja sitä kautta varsin hemmoteltu. Kuulemma en olisi millään sallinut mummon edes katselevan uutta veljeä: hän oli minun mummoni, ei kenenkään muun, ja minun tuli olla tärkein!

Hemmoteltu ja mustasukkainen pikkuprinsessa siis kosti vauvaveljelleen. Minun on täytynyt olla kerrassaan kamala kakara: olen kylmän rauhallisesti purrut nukkuvaa vauvaa poskesta, työntänyt ohikulkiessani kävelemään opettelevan veljeni kumoon ja ollut muutenkin todennäköisesti sietämätön. Vietin onneksi alle kouluikäisenä pitkiä aikoja mummon luona, joten Antti-parka sai sentään välillä elää rauhassa kaamealta siskoltaan.

Lapsina tulimme melko hyvin toimeen, mutta riitelimme säännöllisesti milloin mistäkin tyhjänpäiväisestä, välillä jopa nyrkein, kynsin ja hampain. Nykyinen viilipyttyluonteeni ei tuohon aikaan ollut vielä kehittynyt huippuunsa. Jaoimme pitkään saman huoneen ja varmasti meillä oli myös yhteisiä leikkejä ja aktiviteetteja, joten pelkkää vihanpitoa ja kiusaamista ei lapsuutemme toki missään nimessä ollut. Ainakin kesälomilta Italiassa ja Portugalissa minulla on pelkkiä hyviä muistoja, samoin yhteisiltä uimaretkiltämme: minä vietin kesäisin edelleen suurimman osan ajastani mummon luona Turussa, ja Antti tuli usein bussilla luokseni ja menimme päiväksi "takapihallamme" sijaitsevaan Kupittaan maauimalaan. Sen koommin en olekaan siellä käynyt.

Lapsuuden tappeluista huolimatta olemme koko aikuisikämme tulleet melko mainiosti juttuun keskenämme. (Antti esittäköön halutessaan eriävän mielipiteensä!) Pieniä erimielisyyksiä tietenkin aina välillä esiintyy, mutta kenelläpä ei? Olemme viettäneet yhdessä vappuja Turussa ja käyneet opiskelijaristeilyillä kuten alla olevassa kuvassa, joka kaikesta omituisuudestaan huolimatta on ainoa yhteiskuva meistä; olen kielitarkastanut Antin lopputyön ja atk-insinööriveljeni on aina pitänyt hyvää huolta tietokoneistani.

Olemme matkustaneet yhdessä Barcelonaan ja juoksuttaneet lentoemäntää tuomassa meille aina vain lisää samppanjaa; olemme salaa kuvanneet äitiä web-kameralla ja naureskelleet lopputulokselle; meillä on omaa inside-huumoria (vieläkö Antti muistat, kun Wiklundin edessä oli viulunsoittaja?) ja rutkasti muita kokemuksia ja yhteisiä muistoja. Ilkeän isosiskon kiusanteosta huolimatta pikkuveljestäni on kasvanut komea, fiksu ja hauska aikuinen mies, jota rakastan, vaikka se liian usein jääkin sanomatta.

Aika velikulta <3

Päivä 6: Minun päiväni

2011-06-11T20:19:00.001+02:00

Olen jo aikataulusta myöhässä postauskalenterin suhteen, mutta jatkan siitä huolimatta (epä-)järjestyksessä.

Koska en ole tänään tehnyt mitään erityistä ja mainittavaa, tämä postaus käsitelköön toissapäivää eli torstaita. Silloin meillä oli mainio illanvietto Turussa kivojen kollegoideni kanssa, ja siinä kävikin niin hassusti, että illanvietto muuttui aamuyönvietoksi ja olin kotona vasta vähän ennen viittä.

Torstaina olin suurimman osan päivää töissä, mutta lähdin jo hyvissä ajoin iltapäivällä, jotta ehdin viedä auton kotiin, hakea valmiiksi pakatun viikonloppulaukkuni ja nousta Turun bussiin. Turun-kodissani laittauduin alle puolessa tunnissa juhlakuntoon ja kävelin hyvin provencelaistyylisessä paahtavassa auringonpaisteessa kirjastolle, missä minulla oli tapaaminen läheisimmän kollegani Erjan kanssa. Muut tulivat Salosta autoilla ja liittyivät seuraamme myöhemmin, joten odotellessamme istuskelimme Turun tuoreimman viiniravintolan E. Ekblomin terassilla, nautimme samppanjaa ja ihailimme akrobaatti-tanssiesitystä Aurajoessa.

Kun suurin osa kymmenhenkisestä ryhmästämme oli koolla, kävelimme jokivartta kohti Marina Palacea ja ravintola Auroraa, josta olin varannut meille pöydän. Aina ennen olen saanut kyseisessä ravintolassa hyvää ruokaa ja ensiluokkaista palvelua, mutta tällä kertaa jouduimme pettymään: palvelu oli erittäin hidasta, ruokalista huomattavasti normaalia suppeampi ja henkilökunnan asenne juuri ja juuri asiallinen. Valitettuamme kahdelle tarjoilijalle saimme lopulta ruokajuomat veloituksetta, mutta tällaisen kokemuksen jälkeen Aurora ei valitettavasti enää kuulu lempiravintoloihini.

Tärkeintä kuitenkin on, että meillä oli hauskaa. Pitkäksi venyneen illallisen ja Erjan kanssa jakamamme rosépullon jälkeen kävelimme jokirantaa takaisin päin jatkopaikkaa etsien. Koska jokilaivoissa ei ollut tilaa niin isolle seurueelle, päädyimme Blankoon, jonka terassilla viihdyimme valkoviinilasillisen äärellä juttelemassa. Lasien tyhjennyttyä muut lähtivät ajamaan takaisin kohti Saloa ja Erja ja minä ainoina turkulaisina jäimme jäljelle. Koska ilta oli valoisa, lämmin ja lempeä, emme malttaneet lähteä vielä nukkumaan vaan nautimme toiset viinilasilliset, tällä kertaa jokilaivan kannella. Jokilaivalta lähdettyämme äkkäsimme Auransillan tuolla puolen Apteekin kesäterassin, johon piti tietysti tutustua tarkemmin. Sielläkin tarjoiltiin niin hyvää valkoviiniä, että viihdyimme valaistujen puiden alla valomerkkiin saakka.

Tämän jälkeen muistikuvani käyvät aina vain harvemmiksi ja sumuisemmiksi, mutta seuraavaksi taisimme mennä Börsin yökerhoon, jonka ovelta sai kymmentä euroa vastaan käteensä järkyttävän kokoisen sinisen leiman, josta on tätä kirjoittaessanikin yhä näkyvissä jämiä. Börsissä piti esiintyä minulle täysin tuntematon Petri Nygård, mutta keikka oli ilmeisesti juuri loppunut, sillä en ainakaan muista nähneeni tai kuulleeni ketään esiintyjää. Koska pääsymaksu oli kuitenkin maksettu, jäimme lähes tyhjään yökerhoon maistelemaan heidän valkoviiniään vielä pariksi tunniksi. Neljän jälkeen muistan meidän istuneen kauppatorilla penkillä syömässä hampurilaista (itse hampurilaisesta minulla ei ole mielikuvaa, mutta muistan nakelleeni suolakurkunsiivuja maahan) ja puhumassa saksaa keskenämme. Taksikuitin mukaan olemme lähteneet puoli viiden aikaan ja kyyti on päättynyt minun kotipihaani klo 4.41, joten olen mennyt nukkumaan noin kello viideltä.

Koska perjantai oli normaali työpäivä ja meidän piti ajaa Turusta Saloon töihin, minulla oli herätyskello soimassa seitsemältä. Kahden tunnin yöunien, yhdeksän valkoviinilasillisen ja puolikkaan rosépullollisen jälkeen näytin lähinnä kuolemanväsyneeltä ja kalmankalpealta suohirviözombilta, mutta huonovointinen en ollut. Ajelimme Erjan kanssa kaikessa rauhassa Saloon, kävimme aamukahvilla torilla ja olimme lopulta töissä kymmenen maissa. Työpäivä sujui väsymyksestä huolimatta mainiosti ja piristyin selvästi iltapäivän kuluessa. Illalla kävimme vielä päättämässä työviikon ja ruskettamassa sääriämme yhdellä lasillisella förin kupeessa. Valkoviiniä ei tosin enää tehnyt mieli.

Tällaista baarikierrosta en ole tehnyt vuosiin. Meillä oli todella hauskaa, ja huono ravintolakokemuskin unohtui nopeasti. Kaikkein tyytyväisin olen kuitenkin siihen, että kaiken riekkumisen jälkeen selvisin kunnialla töihin ja olin vielä tuotteliaskin.

Päivä 5: Mitä on rakkaus?

2011-06-08T07:44:00.000+02:00

Kysymykseen on yhtä monta vastausta kuin on rakastunuttakin. Annan tällä kertaa Mireillen kertoa oman näkemyksensä:

L'amour c'est le soleil de l'âme
La seule parade contre les armes
Il coule en nous comme le sang
Et c'est de lui que l'on dépend

Rakkaus on sielun aurinko

Ainoa suoja aseita vastaan

Se virtaa meissä kuin veri

Ja olemme siitä riippuvaisia

Wenn es weh tut, ist es Liebe,
Dann ist nichts mehr wie vorher
Schon sein Name macht dich selig
Und doch ist dir das Herz so schwer
Wenn es weh tut, ist es Liebe
Erst in diesem Augenblick
Lernt ein jeder zu verstehen:
Man kann weinen vor lauter Glück

Jos se tekee kipeää, se on rakkautta

Eikä mikään ole enää kuten ennen

Pelkkä hänen nimensä saa sinut autuaaksi

Ja silti sydämesi on niin raskas

Jos se koskee, se on rakkautta

Vasta sillä hetkellä jokainen oppii ymmärtämään

Että silkasta onnestakin voi itkeä

Das Wunder aller Wunder ist die Liebe
Ich schau' Dich an und glaube es noch kaum
Von heute an beginnt für mich das Leben
Und jeder Tag vorher war nur ein Traum

Rakkaus on ihmeiden ihme
Katselen sinua ja voin tuskin uskoa sitä
Elämäni alkaa tästä päivästä
Ja kaikki sitä ennen oli vain kuvitelmaa

De t'avoir rencontré m'a fait découvrir la lumière
D'un bonheur si grand qu'il n'a ni lois ni frontières
Et si c'était à refaire
Je braverais l'enfer
Car tu as exaucé mes prières
(...) Je remercierai le ciel de t'avoir près de moi
Car s'il y a l'amour sur cette terre, c'est toi

Sinut kohdattuani löysin niin suuren onnen
Ettei sillä ole lakeja eikä rajoja
Ja jos minun pitäisi aloittaa uudelleen alusta
Uhmaisin helvettiäkin
Sillä sinä vastasit rukouksiini
(...) Kiitän taivasta siitä, että olet luonani
Sillä jos tässä maailmassa on rakkautta, se olet sinä

Rakkaus on kuin ruusu: sen kauneus saa unohtamaan piikit.

Kirjoissa, lauluissa ja elokuvissa rakkaus on hehkuvaa intohimoa, raastavaa tuskaa ja epätoivoa, palavaa vihaa. Todellisuudessa se on lämpöä, hellyyttä, välittämistä, huolehtimista. Arjen kantava voima.

Rakkautta on se, kun aloittaa lauseen ja toinen täydentää sen ajateltuaan samalla hetkellä juuri samaa asiaa.
Rakkautta on katsoa illalla televisiota kylki kyljessä, puhumatta.
Rakkautta on nousta aamulla aikaisin ja hakea tuoretta leipää aamiaiselle ennen kuin toinen herää.
Rakkautta on lähettää keskellä tavallista työpäivää sähköposti tai tekstiviesti: Rakastan sinua.

Päivä 4: Tätä olen syönyt tänään

2011-06-04T20:03:00.000+02:00

Tästä tulee todennäköisesti yksi blogihistoriani tylsimmistä postauksista, sillä ainakaan minua ei lukijana kiinnostaisi pätkääkään, mitä bloggaaja on päivän aikana syönyt – etenkään, jos syömiset eivät ole millään tavalla erikoisia tai eksoottisia. Koska tämä kuitenkin on päivän aihe, seuratkaamme tehtävänantoa:

Söin aamiaisen parvekkeella: kaksi palaa kauraleipää, kaksi siivua Oltermanni-juustoa, kurkkua ja maitokahvia. Huomaa vanhempieni komea mopsituhkakuppi!

Sain erinomaista ja ahnetta aamiaisseuraa:

Parvekkeella ihailin myös naapurin pihassa kukkivaa koristekirsikkapuuta, jonka oksat ulottuvat melkein meidän puolellemme. Kuvien julkaisu tänään on lievää huijausta, sillä otin ne jo pari päivää sitten, kun puu oli kauneimmillaan:

Päivällä kävin äidin kanssa torikahvilla ja söin liha-riisi-pasteijan cappuccinon kera:

Myöhemmin iltapäivällä pistäydyimme kälyni Jennan 25-vuotiskahveilla. Tarjolla oli synttärikakkua, suklaavohveleita ja korvapuusteja:

Jennan itse tekemä kakku oli paitsi kaunis, myös herkullinen:

Koska keittiöstämme puuttuu edelleen hella, on ruoanlaitto vielä melko haastavaa. Illalliseksi söin grillattuja kanapihvejä, valmiita pakastekermaperunoita ja Heinzin curry-mangokastiketta. Olin jo syönyt puoli lautasellista ennen kuin muistin, että tästäkin piti ottaa kuva, joten lopputulos ei ole ylenpalttisen esteettinen:

Huomisessa postauksessa toivottavasti jotain vähän kiinnostavampaa...!

Päivä 3: Minun vanhempani

2011-06-03T12:47:00.000+02:00

Minulla on aina ollut hyvin läheiset välit vanhempiini, etenkin äitiin. Kokonaan en ole katkaissut napanuoraa vielä näin kolmekymppisenäkään, sillä asun parhaillaankin uudelleen vanhempieni luona enkä edes harkinnut oman asunnon vuokraamista työharjoittelun ajaksi. En ole itse asiassa koskaan asunut yksin: lapsena asuin tietysti kotona, opiskellessani oleskelin Turussa mummon luona ja muutin sieltä Aixiin E:n luo.

Äiti on E:n ohella elämäni tärkein ihminen, jolle voin kertoa kaiken, joka ymmärtää, auttaa ja neuvoo ja johon luotan täydellisesti. Äidille soitan, kun en tiedä, vieläkö toissapäivänä ostettu kala on syömäkelpoista tai miten tomaattikastiketahran saa pois valkoisesta paidasta. Äidin kanssa meillä on omat juttumme ja inside-huumorimme, jota muiden on turha edes yrittää ymmärtää. Hyvänä esimerkkinä on seuraava lyhyt ja ytimekäs dialogi:

Äiti: "Mag?"

Fifi: "Wuf!"

Kenelle tämä aukesi? Tässä äiti kysyy tyttäreltään, haluaisiko tämä kahvia, ja tytär vastaa juovansa sitä mielellään. Päivittäinen tekstiviesti Aixista Saloon taas saattaa sisältää tärkeämpien kuulumisten puuttuessa sanan "wufhalimank", joka suomeksi tarkoittaa suunnilleen "äiti rakas, halaus, minulla on ikävä sinua".

Äidiltä olen oppinut paitsi käytännön asioita ihonhoidosta ruoanlaittoon, myös melkein kaiken muun, mitä elämässä on hyvä tietää. Koska olen valitettavan usein pää pilvissä ja omassa kuplassani kulkeva haaveilija, jolle elämän realiteetit eivät aina ole käsinkosketeltavan läheisiä ("ihan hyvin voin käyttää leijonanosan palkastani käsilaukkuun, kyllä sitä ruokaa aina jostain ilmestyy kaappiin"), äiti patistaa usein lempeästi liikkeelle ja toimimaan haahuilun sijaan.

Muutaman vuoden takainen kuva mökkireissulta.

Isä on tietysti myös rakas, vaikkakin vähän etäisempi; se johtuu epäilemättä siitä, että ollessani lapsi isä oli töissä ja usein työmatkoilla, kun taas äiti oli koko ajan kanssamme kotona. Lisäksi isällä ja minulla on samanlainen hiljainen, rauhallinen ja introvertti luonne, kun taas äiti on ulospäinsuuntautunut, puhelias ja reipas.

Isä on kiinnostunut luonnosta ja näytti minulle linnunpesän pihakoivussamme ja eilen illansuussa alapihalla hiiviskelleen ketun. Isällä on tietoa siitä, kannattaako autoon tankata E10-bensaa vai ei ja miten mökillä saa vedenlämmityksen päälle. Meillä on sama tapa syödä: dallaspullan tyyppistä kierrepullaa syödään spiraalimaisesti kierrettä seuraten ja päällystetystä jäätelöpuikosta taas syödään ensin päällyste ja vasta lopuksi itse jäätelö.

Ranskassa en niinkään kaipaa itse Suomea kliseisine järvineen ja valoisine kesäöineen, vaan vanhempiani. Vaikka olenkin iältäni jo erittäin täysikasvuinen, en vieläkään koe kasvaneeni kokonaan aikuiseksi. Tarvitsen yhä vanhempiani ja tulen varmasti aina tarvitsemaan.

Päivä 2: Eka rakkaus

2011-06-02T22:56:00.000+02:00

Tämä aihe on juuri sillä rajalla, haluanko käsitellä näin henkilökohtaista asiaa blogissa. Katsotaan, millaisen tekstin saan aikaan paljastamatta liikaa.

Ensimmäinen ja ainoa rakkauteni on E. Ehdin 22-vuotiaaksi asti ennen kuin rakastuin, ja sillä tiellä olen yhä. Ihastunut olin ollut aiemminkin, etenkin erääseen yliopiston saksanopettajaani, josta haaveilin pari vuotta ennen kuin tajusin, ettei minulla olisi mitään mahdollisuuksia.

(kuva täältä)

Pian sen jälkeen lähdin kesätöihin Pariisiin. Olin aiemmin keväällä päättänyt lähteä samana syksynä opiskelijavaihtoon ja pohtinut pitkään Pariisin ja Aix-en-Provencen välillä. Olin jo periaatteessa valinnut Pariisin, kun viime hetkellä muutin mieleni ja lähetinkin vaihtopaperit Aixiin. Myöhemmin selvisi, että kohtalolla taisi olla sormensa pelissä.

Jo pari vuotta olin nimittäin osallistunut aktiivisesti ranskalaisen Nostalgie-radiokanavan nettisivujen keskustelufoorumiin, jossa Mireillellä oli oma sivunsa. Useimmat keskustelijat olivat tulleet vuosien varrella tutuiksi myös livenä. Alkuvuodesta 2003 strasbourgilainen ystäväni Pierre ja minä ajauduimme keskustelemaan laulujen sanojen romanttisuudesta: Pierrelle "romantiikka" merkitsi Wordsworthia ja Byronia, minulle taas Mireillen tyypillisiä kappaleita tyyliin "olen epätoivoinen, rakkautemme on kuollut, et enää palaa luokseni, jäljellä ovat vain harhakuvat". Kiistelimme tästä foorumilla pitkään, ja jossain vaiheessa E. (jonka tunsin vain nimimerkillään) asettui keskustelussa minun puolelleni. Pierre mainitsi E:n asuvan Aixissa, mistä keskustelu levisi minun tulevaan opiskeluuni kyseisessä kaupungissa. Siirryimme pian juttelemaan sähköpostitse ja tutustuimme sitä kautta paremmin.

Pariisissa ollessani sain idean lähteä kahdeksi päiväksi Aixiin nähdäkseni kaupunkia etukäteen. E. majoitti minut mielellään ja vietimme mukavan viikonlopun täysin kaveripohjalta; kummallakaan ei käynyt edes mielessä, että voisimme joskus olla jotain muutakin kuin hyviä ystäviä. Koska minulla ei ollut Pariisissa nettiä säännöllisesti käytettävissäni, soittelimme E:n kanssa kerran tai pari viikossa vaihtaaksemme kuulumisia ja kirjoittelimme silloin tällöin kirjeitäkin. Kesätyöni päätyttyä palasin pariksi viikoksi Suomeen ja suuntasin sitten takaisin Aixiin.

(kuva täältä)

Aixissa minua odotti opiskelija-asuntolan 9 neliön koppi, jossa vessa ja suihku piti jakaa 29 muun kanssa. Nukuin siellä yhden ainoan yön, kunnes E. sanoi, että voisin hänen puolestaan mielellään tulla "kotiin" asumaan, asuntola kun oli suoraan sanottuna karmea paikka. Asetuin siis taloksi E:n 37-neliöiseen kaksioon.

Asustimme ensi alkuun kämppiksinä, mutta vähitellen alkoi käydä yhä selvemmäksi, että taustalla oli kuin olikin jotain aivan muuta. Rakastuimme hiljalleen, pyytämättä ja yllätyksenä, mutta pysyvästi. Ongelmia ei aiheuttanut edes vaihtovuottani seurannut 5 vuoden etäsuhde, jonka aikana vietin vain kesät ja pari joululomaviikkoa Aixissa ja muun ajan Turussa.

(kuva täältä)

Myöhemmin E:n tuttu selvänäkijä kertoi nähneensä minun saapuvan jo kaksi vuotta ennen tutustumistamme, eli suunnilleen samoihin aikoihin kuin toisistamme tietämättä liityimme Nostalgien keskustelufoorumiin. Selvänäkijän mukaan E:n jo silloin edesmennyt äiti oli järjestänyt meidät tapaamaan toisemme. Tähän voi uskoa tai ei, mutta on totta, ettemme todennäköisesti muuten olisi koskaan tavanneet: olemme syntyneet ja kasvaneet Euroopan vastakkaisilla laidoilla, olemme eri ikäisiä, meillä ei ollut yhteisiä ystäviä keskustelufoorumin ulkopuolella emmekä olisi voineet päätyä samaan työpaikkaankaan. Baarissakaan emme olisi tutustuneet, sillä E. ei niissä käy. Oli kyseessä sitten silkka sattuma tahi henkimaailman puuttuminen tapahtumiin, paremmin meille kummallekaan ei olisi voinut käydä.

Päivä 1: Esittele itsesi

2011-06-01T07:57:00.000+02:00

Olen Fifi, 30 vuotta, kotoisin Salosta ja Turusta (en tosin syntynyt kummassakaan) ja nykyinen ulkosuomalainen. Olen asunut Etelä-Ranskassa Aix-en-Provencessa vaihtelevasti jo vuodesta 2003 ja pysyvästi vuodesta 2009. Parhaillaan tosin kirjoitan tätä Salossa, sillä olen Suomessa 3 kk:n työharjoittelussa heinäkuun loppupuolelle saakka.

Koulutukseltani olen filosofian maisteri ja työharjoitteluraporttia vaille kansainvälisen kaupan kandidaatti. Valmistuin ranskan ja saksan opettajaksi 2008, mutta koska en kahdessa vuodessa löytänyt oman alani töitä – tai ylipäätään juuri mitään töitä – aloitin viime vuonna vuoden kestävän kaupallisen licence professionnelle -täydennyskoulutuksen Paul Cézanne -yliopistossa Aixissa. Tämänhetkinen työharjoitteluni liittyy juuri näihin opintoihin.

Perheeseeni kuuluvat Suomessa vanhemmat, veli vaimoineen ja kolme maailman lutuisinta ja rakkainta mopsia, Guru, Mirkku ja Meeri. Ranskassa tulee pian täyteen 8 vuotta (kauko-)suhdetta puoliskoni E:n kanssa, joka ei omasta pyynnöstään halua esiintyä blogissa muuten kuin nimikirjaimella. Ranskalaiseen perheeseeni kuuluu myös E:n iäkäs isä, charmantti vanhan ajan herrasmies ja entinen Ranskan armeijan upseeri, joka ihailee Mannerheimia.

Rakastan lukemista, matkustamista, vaaleanpunaista, Mireille Mathieuta, juustokakkua ja liskoilua eli loikomista ilman mitään sanottavaa tekemistä, kuten sisiliskot ("liskoilu" on omatekoinen suomennokseni verbistä lézarder; lézard tarkoittaa liskoa). En pidä hyönteisistä, kasviksista, stressistä, pikkulapsista enkä epäkohteliaisuudesta.

Tämä E:n ottama kuva on suosikkini kaikista omakuvistani. Olen sangen kriittinen minusta otettujen valokuvien suhteen, mutta tässä kuvassa on kaikki kohdallaan.

Kuukaudellinen postauksia

2011-05-31T15:06:00.000+02:00

Blogosfäärissä on kuluneiden kuukausien aikana kierrellyt 31-osainen meemi, jossa kuukauden jokaiselle päivälle on oma postausaiheensa:

Päivä 1 – Esittele itsesi

Päivä 2 – Eka rakkaus

Päivä 3 – Minun vanhempani

Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään

Päivä 5 – Mitä on rakkaus?

Päivä 6 – Minun päiväni

Päivä 7 – Paras ystäväni

Päivä 8 – Se hetki

Päivä 9 – Uskoni

Päivä 10 – Päivän asu

Päivä 11 – Sisarukseni

Päivä 12 – Käsilaukussani

Päivä 13 – Tällä viikolla

Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?

Päivä 15 – Unelmani

Päivä 16 – Eka suudelmani

Päivä 17 – Mieleisin muistoni

Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni

Päivä 19 – Kaduttaa

Päivä 20 – Tässä kuussa

Päivä 21 – Toinen hetki

Päivä 22 – Tämä järkyttää minua

Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin

Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään

Päivä 25 – Ensimmäinen

Päivä 26 – Pelkään

Päivä 27 – Suosikkipaikkani

Päivä 28 – Ikävöin

Päivä 29 – Tähän pyrin

Päivä 30 – Soittolistallani

Päivä 31 – Viimeinen hetki

Päätin huomenna alkavan kesäkuun kunniaksi osallistua haasteeseen ja pyrkiä postaamaan mahdollisimman monesta aiheesta. Aivan kaikkia en aio käsitellä – en voisi kuvitellakaan kirjoittavani blogissa ensisuudelmastani tai uskostani – mutta suurin osa vähemmän henkilökohtaisista aiheista vaikuttaa hyvinkin inspiroivalta.

Aloitan huomenna, sopivasti uuden kuukauden ensimmäisenä päivänä. Kesäkuussa blogi päivittynee siis tavallista useammin, kunhan työ- ja opiskeludeadlineni vain antavat myöten!

Paljasjaloin on paha käydä

2011-05-28T17:31:00.003+02:00

Minut tuntevat yleensä tietävät, että osaan välillä olla todellinen panier percé, reikäinen kori: raha katoaa minulta jäljettömiin, ainakin silloin kun sitä on. Osaanhan minä toki säästääkin, mutta tänään en ollut kovin säästäväisellä tuulella. Päädyin nimittäin hankkimaan itselleni jalkineita jopa kaksin kappalein:

(kuvat täältä)

Clarksin kengät ovat aina olleet minun jaloilleni aivan erityisen sopivia. Niin nämäkin Un Lottie -mallin kävelykengät: kävellessä tuntuu kuin jalka rullaisi pehmeästi eteenpäin eikä suinkaan tömähtäisi lattiaan koko ruhoni painolla. Vadelmanpunainen kiiltonahka ei sekään ole huono ominaisuus, joten ei ihme, etten kyennyt hylkäämään näitä K-Kengän hyllyyn.

Varsinainen alkuperäinen kauppaan astumisen syy olivat kuitenkin nämä:

(kuvat täältä)

Niin ikään Clarksit, vadelmanpunaiset ja ruusukuvioiset Santa Rock -sandaalit. Vielä kiilakorot päälle, ja niin Fifiä vietiin. Katala ja ovela kenkäkauppias oli laittanut ikkunaansa esille kaupan fifeimmät kesäkengät! Pitihän niitä edes kokeilla, par acquit de conscience eli siksi, ettei omatunto myöhemmin vaivaisi eikä tarvitsisi jälkikäteen miettiä, olisiko sittenkin kannattanut sovittaa.

Arvaahan sen, miten siinä kävi: molemmat parit saivat luotani uuden rakastavan kodin. Miten minä olisin näistä kahdesta voinut valita vain toiset?! Sitä paitsi Aixista on yhä vaikeampi löytää minun tyylisiäni kenkiä eli yhtä aikaa elegantteja ja järkeviä. Useimmiten on valittava jompi kumpi ominaisuus, kun taas näissä yhdistyvät molemmat. Siksi en edes empinyt.

Ylemmät kävelykengät jäivät heti jalkaani. Nyt odottelen enää riittävän lämmintä päivää, jotta saisin ruususandaalit korkattua... Onnistuukohan se enää tämän kuukauden puolella?

PS. Kehitin postauksiini ylläolevan nimikirjoituksen täällä. Osaisiko joku kertoa, saako sen liitettyä pysyvästi postausten loppuun, jotta en joka kerta joudu erikseen hakemaan sen koodia sivustolta? En muutenkaan hallitse HTML-koodia ollenkaan, vaan liimailin tuotakin umpimähkäisesti monta kertaa, kunnes se sattumalta osui oikeaan paikkaan.

EDIT. Nimikirjoitus välillä näkyi ja sitten taas ei (ainakin minun koneellani), joten liitin sen tähän png-kuvana. Ei pitäisi mennä säätämään, kun ei osaa.